Muistan hyvin tämän talon, jossa minun nuoruudessani 1950- luvulla oli Maijan Baari ja sen edessä linja-autopysäkki sekä Hyrskylahden pyöräkorjaamo ja Hyrskylahden baari.
Minua on aina kiinnostanut, kuka sen talon alkuaan rakensi ja milloin?

Hannu Riihivaara lähestyi minua keväällä 2020. Hän on minunkin hyvin tunteman urkuri Pauli Riihivaaran poika, s. 1946 ja asuu nyt Hämeenlinnassa. Hän on eläkkeellä oleva pankinjohtaja.
Yllättävästi Hannu kertoi minulle, että hänellä on hallussaan isänsä jäämistössä valokuva-albumeja ja satoja kirjeitä, joista löytyy 1900-luvun alkupuolen merikarvialaista elämää kuvaavia asioita. Hannu Riihivaara tulee antamaan kuvia Merikarvia-seuran valokuvaosioon, joka näin saa upeita Merikarvia - kuvia 1900-luvun alkupuoliskolta.
Kerrassaan upea kotiseutuhistoriaa kuvaava löytö, oikea aarrelähde.
Siitä kirjenipusta löytyi jopa isäni Veikko Hakosalon, s. 1908, partiotoverilleen Pauli Riihivaaralle vuonna 1922 Helsinkiin kirjoittama kirje, joka alkuperäisenä on nyt Hannun minulle lahjoittamana
hallussani.

Hannu Riihivaaran ansiosta osaan nyt kertoa yllä olevassa kuvassa olevan talon tarinan.
Olen aikaisemmin ”Vanhoja muistellen” sarjassani jo kertonut kahdesta ”laukkuryssästä”, mutta tietolähteiden puuttuessa juttuni jäi pahoin kesken. Heistä molemmista tuli ansioituneita kauppiaita Ylikylän ydinalueelle.

Liitän aluksi tähän, mitä olen aiemmin kertonut:

”Vanha kunnanvirasto saatiin, kun Kuvaskankaalla nimismies O. Petterssonin isännöimä Kuvaskankaan lasibruukin rakennus siirrettiin Orkullan mäelle, jossa se on siitä lähtien ylväänä seissyt, nyt museona. Kunnantalon Aartelon talon, Seitola, puoleisessa päätyhuoneessa istui aikoinaan kunnanvaltuusto tekemässä tärkeitä päätöksiä. Sofia Seitolalla lienee ollut tässä talossaan kahvila? Joka tapauksessa talossa oli Aila Laivosen parturiliike, jossa työskenteli myös Laivosen sisar parturi Eevi Tähtinen e. Urpuranta. Oili Aartelo oli ammatiltaan hieroja ja hänellä oli asiakasvastaanotto kotonaan. Arkkitehtipojat Jaakko ja Sakari Aartelo isännöivät nyt tätä taloa.

Nykyisessä Heikki ja Kristiina Moilasen talossa asui Nestori Rantala, joka piti kauppaa ja kahvilaa 1917-32 ja Edin Rantala 1932-65. Sittemmin talo oli kanttori Reino Rannikon koti.
Orkullan mäki, nykyisin Teuvo Uusimäen talo, on aina ollut vilkas kauppapaikka. Nimismies O. Petterssonin tyttäret, Petterssonin neidit Eine ja Helmi asuivat talossa ja Eine piti kirjakauppaa, v. 1911-1929. Sittemmin talon omisti Leo Salokanta ja siinä lienee ollut kukkakauppa. Ainakin siinä oli Ottilia Rantamäen kemikalioliike. Myöhemmin Anja ja Heimo Haapaniemi pitivät siinä hautausliikettä ja kukkakauppaa.

Satamaan ja Kasalaan johtavan tien risteyksessä oli kaksi suurta puista liikerakennusta. Oikealla sijaitsi KOP:n pankkitalo. Tässä talossa Fabian Peltolan v 1905-1922 liikehuoneistossa alkoi Merikarvian KOP:n
haarakonttorin, nro 43, toiminta. Peltola oli KOP:n ensimmäinen pankinjohtaja v:sta 1916 vuonna 1929 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Pankkiin johti komea portaikko. Pankkitalo oli muutoinkin upean näköinen.
Vären mäellä asuneilla Popoffin kauppiasveljeksillä, Fabianilla ja Filemonilla oli kaupat ilmeisesti juuri Peltolan talon kohdalla. Filemonilla 1887-1898 ja Fabianilla 1904. Juuri näiden veljesten taloista sain nyt 2020 Hannu Riihivaaralta hienoa lisätietoa, josta kohta enemmän.

Kujan varrella sijaitsi nykyisinkin olemassa oleva Pikku Pappila.
Taustalla näkyi Ylikylän uusi kansakoulu, perustettu 1897, pihoineen sekä Merikarvia-Siikainen Palovakuutusyhdistyksen talo, sittemmin Merikarvian Säästöpankin toimipaikka. Palovakuutusyhdistys oli kunnan vanhin yhdistys, perustettu 1891. Merikarvian Säästöpankki toimi tässä talossa aina siihen saakka, kunnes uusi toimitalo valmistui. Nykyisin uusin säästöpankin talo tunnetaan entisenä pikkukievarina.

Satamaan kulkevan kujan alkupäässä sijaitsi Onni Koskivuon iso puinen liiketalo. Tässä liikekeskuksessa toimi Juho Hyrskylahden polkupyöräkorjaamo 1938-1963, jonka jälkeen liike jäi Tauno Hyrskylahdelle. Talossa oli Maijan Baari ja matkustavaisille odotushuone, linja-auto kun pysähtyi toviksi siihen edustalle asiakkaita odottamaan. Tässä liiketalossa oli sen toisessa päässä Hyrskylahden baari, suosittu kylän nuorison kokoontumispaikka.
Tässä talossa aloitti Mikko Leppänen kauppiasuransa Asko Oy:n myymäläpäällikkönä, huonekalukauppiaana ennen Alakylän kauppaansa. Mikko Leppänen teki mittavan elämäntyönsä rakennusurakoitsija ja elää nyt eläkeläisenä, mutta vasara tuntuu aina vain löytävän puuhaa.
Ennen huonekalukauppaa Koskivuon talossa toimi aikaisemmin mainittu Merikarvian osuuskassa.
Juuri tästä Kalliovuon talon entisyydestä avautui Hannun aineiston perusteella uusi näkökuva, josta kohta enemmän.

Koskivuon liiketaloa vastapäätä sijaitsi ehkäpä Suomen pienin poliisitalo ja poliisiputka, joka purettiin, kun uusi valtion virastotalo valmistui.
Kohti satamaa kuljettaessa oli Satakunnan Osuuskaupan melko suuret liiketilat, jotka sittemmin kaikki paloivat maan tasalle, vain
varastorakennus jäi. Sen alapuolella tien toisella puolella alkoi Osuusliike Kansan liiketoiminta, johon Kansa rakensi vuonna 1952 uuden
liike- ja asuintalon, josta pientä polkua pitkin myös pääsi Hyrskylahden polkupyöräliikkeeseen ja kunnantalolle asti.
SOK perustettiin Merikarvialle 1920-22 ja pysyvästi myymälä saatiin 3.11.1926. Kiinteistö ostettiin kauppias Heikki Ojalalta,
kauppiaana 1916-1926. Osuusliike Kansan vanha asuin- ja varastorakennus purettiin Kansan liikerakennuksen laajentamisen vuoksi v. 1966.

Kunnantalon ja kirkon välinen oikotie rakennettiin verraten myöhään, ilmeisesti vuonna 1935, jolloin uusi tie Leipurinmäeltä, nyt tutummin Vären mäeltä kirkon portaille saakka valmistui. Kirkkoon tätä ennen kuljettiin pengerrettyä kivisiltaa myöten Näsin kohdalta vanhalta satamaan johtavalta tieltä.
Kirkon edessä ja satamaan johtavan vanhan tien välissä lainehti viljapelto.

Näsin sukutalon pihapiirissä ei enää ollut tien suuntaisena rakennettua isoa vanhaa Näsin taloa, Iso-Näsiä, joka paloi jo 1900-luvun alussa tuhoten ullakolla ollutta kirjallista vanhaa Merikarvian historiaa.
Viktor Näsi rakennutti Iso-Näsin upeaan kuntoon, perusti kauppapuodin omaan taloonsa, jota emäntä suurimmaksi osaksi oman työnsä ohella hoiti. 30.5.1904 tuli poltti hänen omistamansa Iso- ja Vähä-Näsin talojen rakennukset
karjoineen ja hevosineen niin tyystin maan tasalle, että vain heinäsuuleja jäi ulkoniityille.
Iso-Näsillä pidettiin 1.12.1866 ensimmäinen kuntakokous ja siellä oli kunnan ensimmäinen kirjasto vuonna 1860.

Hannu Riihivaaran aineistosta 2020 löytyi Iso-Näsin kulttuuritalon valokuva, jota itsekin olen etsinyt vuosikausia…

Vähä-Näsin kulttuuritalo, jonka sairaanhoitaja Aini Näsi omisti, sijaitsi Näsin piha-alueen toisessa päässä.
Juuri tässä talossa mm suojeluskunta salaisesti kokoontui ja siellä pidettiin aikansa kulttuurijuhlia.
Vähä-Näsin talo on purettu. Paljon historiaa sisältänyt Näsin suvun alue ei enää ole suvun omistuksessa.

Ns. Sepän mäellä, Näsin talon vieressä oli vaskiseppä Strandbergin paja, v. 1895-1930 ja sitä vastapäätä paljon myöhemmin Mauno Saarisen kahvila. Sepänmäellä oli myös Tauno Hyrskylahden pyöräkorjaamorakennus. Mäki sai nimensä seppä Strandbergin pajasta.

Hannu Riihivaaran ja ennen kaikkea hänen isänsä Pauli Riihivaaran ansiosta tiedän ja osaan vastata nyt yllä esittämiini kysymyksiin?
Vienan Karjalan Uhtuan kunnan Jyvälahden kylästä saapui 1880-luvulla kaksi veljestä niinkin pitkälle länteen kuin Merikarvialle asti, jonne he jäivät pysyvästi myös asumaan ja elämään.
Heistä molemmista tuli aluksi kauppiaita.
Totean, että Hannu on kahdesti käynyt Uhtualla isoisänsä syntymäkylällä Jyvälahdella.

Kauppiasveljekset olivat siis Filemon ja Fabian Popoff. Miksi juuri Merikarvialle, se ei minulle vielä ole täysin kirkastunut?
Mutta mikä ettei, juuri Merikarvialle?
Ensin Filemonista:
Filemon eli Wilhelm Popoff, tutummin joskus Ville, s. 1858, kuoli Merikarvialla 1922, muutti sukunimensä Riihivaaraksi. Wilhelm tuli Suomeen vuonna 1885.
Hänen veljensä Fabian Popoff otti sukunimekseen Peltola.

Wilhelm Popoffilla oli ensimmäisestä avioliitostaan Natalia Tsigojevan kanssa, s. 1892, kaksi lasta:
Erja Pakkala, s.1884 ja kuoli 1964 ja Jussi Pakkala, joka muutti pysyvästi Amerikkaan vuonna 1905.

Erja oli postihoitaja Kuhmoisissa, Perhossa, Alavudella ja Äänekoskella. Erja Pakkala palasi eläköityessään postihoitaja toimestaan Merikarvialle asumaan.

Wilhelmin II avioliitosta Matilda Popoffin, sittemmin Riihivaara os. Anttila, Löfros kanssa, s. 1870 ja kuoli 1931, syntyi 10 lasta:

Matildan suvussa oli suutareita, isä oli suutari ja maanviljelijä, myös Matildan ainoa veli Vihtori oli suutari. Isää kutsuttiin järvisuutariksi.
Matildan koti sijaitsi Alakylässä ns. Alakylän järven rannalla, jossa siis Pauli Riihivaaran Mummula ja Tuffala sijaitsi. Tämä Alakylän järvi oli järvi vain kesäisin ja syksyisin, kun sen laitaa kiertävä Karvianjoki tulvi ja peitti allensa noin yhden neliökilometrin alan melko syvällä vedellä. Järvellä saattoi soudella, jopa purjehtia. Lyhin tie Mummulaan oli 2 kilometrin kotoa kävelyn jälkeen oikaista soutaen kilometrin järvimatkan.
Paulin enolla, äidin veljellä oli kaksi poikaa Väinö ja Niilo, joka muutti Lahteen, jossa kuoli. Väinö jäi Merikarvialle. Äidin isän sukunimi oli Anttila,Löfros. Eno suomensi nimensä Isoviikiksi.
Pauli Riihivaara kertoi, että tämä paikka oli ihana, koska siellä sai viiliä ja syödä mesimarjoja eli maamuuraimia, joita siellä oli paljon.

Wilhelmin II avioliiton lapsista Katri, Feeli, Maija, Pauli vanhempi, Pauli nuorempi, Yrjö, Abel, Olavi, Antero ja Johanes vain neljä eli yli 20 -vuotiaiksi, kun lapsikuolleisuus oli tuohon aikaan Merikarvialla erittäin suurta. Yrjö, Abel, Pauli nimen saanut suvun ensimmäinen Pauli kuolivat pian syntymänsä jälkeen.
Maija Riihivaara e. Popoff, s.1898 ja hän kuoli 1981. Maija asui koko ikänsä Merikarvialla.

Katri Popoff, Riihivaara s.1894 ja kuoli 1914 20-vuotiaana vatsakalvon tulehdukseen.
Feeli Popoff, Riihivaara s. 1896 ja kuoli 1906 tuhkarokkoon.

Pauli Popoff, sittemmin Riihivaara, s, 1903 ja hän kuoli 1995 Porissa Pauli kirjoitti monisivuisen muistelukirjoituksen, josta tämänkin jutun asiatiedot on saatu. Hänestä tuli urkuri ja hänellä oli lujat siteet Merikarvialle.

Olli Olavi Popoff, s. 1907, k. 1954.

Antero Popoff, sittemmin Riihivaara, s.1909 ja kuoli 1968, hän asui koko elämänsä Merikarvialla ja rakensi omakotitalonsa Leipurinmäelle.

Antero Riihivaara rakensi Värenmäelle omakotitalonsa, jossa hän asui koko elämänsä vaimonsa Rauhan ja kolmen lapsensa kanssa. Lapset olivat Osmo, Seppo ja Tapio.
Kaikki perheen lapset ovat kuolleet tätä kirjoittaessani ja vain Tapiolla oli kaksi tytärtä, muut veljet olivat lapsettomia.

Wilhelm muutti sukunimensä Riihivaaraksi 29.10.1919. Hän oli ortodoksisen kirkon jäsen, mutta kääntyi sitten evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi vuonna 19.
Wilhelmistä tuli Merikarvialla kauppias ja hän rakensi tuon aluksi kuvaamani ison asuin- ja liiketalon keskeisimmälle paikalle Ylikylään, kun hän sai kuntakokouksen päätöksellä 28.12.1897 oikeuden pitää sekatavarakauppaa Merikarvialla.
Kaupassa oli laajat myyntiartikkelituotteet: ruokatavarat, hevosajokalusteet, kankaita, paloöljyä, raakarautaa ym. Se ajan tavaratalosta siis oli jo kysymys. Raskaammat kauppatavarat tuotiin kauppaan meritse.

Merikarvialla oli laivureita, joilla oli pienehköjä moottori- ja purjelaivoja. Hevosilla ei näitä isoja kauppatavaroita tuotu. Talvella oli hankala ja kallista tuoda tuotteita myymälään.
Pauli Riihivaara innostui jo nuorena urheilusta ja hän olikin hyvä siinä. Urheilutovereita olivat mm leipuri Joutsenvirran kolme poikaa, erityisesti Frans sekä Timme Väre ja Arvo Kuusinen, nämä leipurinkisällit olivat kovia urheilijoita.

Urkuri Pauli Riihivaaralle musiikki oli tärkein harrastus nuoresta pitäen. Merikarvian kirkon urut kiehtoivat, kun hän kävi äitinsä kanssa usein kirkossa. Kotona hän tutustui urkuharmoniin, jota Maija sisko osasi soittaa. Äiti oli hyvin laulutaitoinen, mutta isällä ei ollut ”laulukorvaa”. Pauliin teki paikallinen sekakuoro vaikutuksen, kun se lauloi jossakin nuorisoseuran kesäjuhlassa Lännennäsin pihalla. Mieskuorolaulua Pauli kertoo ensi kerran kuulleensa satamassa, kun se lähti Impivaaran ”Aleksis Kivellä” Kristiinaan laulujuhlille. Ilmeisesti sieltä tuli voitto, kun kuoron johtajalla urkuri, kanttori Heikki Vaihisella oli tullessa uusi, komea tahtipuikko.
Mutta vakinaisia kuoroja saatiin vielä odottaa, mutta tilapäisiä kokoonpanoja ilmestyi silloin tällöin. Mutta Merikarvia alkoi olla jo koko Satakunnan kuoropitäjien ykkönen. mieskuoro harjoitteli ”Uudellakoululla”. Paulilla oli tapana jo nuorena istua kuuntelemassa esityksiä. Tuolloin kuoro oli pieni ja vaatimaton, miehet etupäässä maanviljelijöitä. Toiminta oli sattumanvaraista. Nuorisoseuran suuret laulujuhlat keräsivät väkeä ja musiikkimaailman tekijöitä Merikarvialle. Vaihisella oli ehkä Suomen matalimpia bassoja ja kuuluisan Poijärvien sukuun kuuluva maanmittausinsinööri Teijo Poijärvi oli aivan ihanteellinen basso.

Merikarvialla harrastettiin sekakuorolaulua yhtä tilapäisesti kuin mieskuoroakin. Hoosiannakuoro adventtina pantiin toimeen. Mutta Pauli Riihivaaran ollessa jo pysyvästi poissa Merikarvialta, syntyivät vakinaiset kuorot, nuorisoseuran seka- ja mieskuorot ja kirkkokuoro. Merikarvialle syntyi N.N.K.Y.:n piirissä hengellinen tyttökuoro, jota oli ensin johtanut jonkin aikaa Hanna Wegelius. Tätä kuoroa Pauli Riihivaara pääsi johtamaan ja se oli Paulin ensimmäinen kuoro, jota hän johti parin vuoden ajan Merikarvialla.

Pieni perhekuorokin ilmestyi, kun kunnanlääkäri Mikkonen rouvansa kanssa, molemmat olivat entisiä Suomen laulun jäseniä ja Poijärven puolisot, Vaihiset, Heikki ja Hilma sekä Maija ja Pauli Riihivaara sen muodostivat.

Pauli Riihivaara innostui opiskelemaan Esperanton kieltä 1910 luvulla. Asiasta innostui Ahlströmin kansakoulun johtaja Akseli Hakosalo, joka päätti ottaa kielen opiskelun kouluaineeksi ja ottaa Esperanton opettajaksi Pauli Riihivaaran. Koulutarkastaja ei hyväksynyt Hakosalon suunnitelmia. Mutta Maija ja Pauli Riihivaara jatkoivat kielen harrastamista muutaman muun kanssa Uudella kansakoululla Paulin johdolla.

Pauli Riihivaara oli innokas partiolainen, joka Martti Santavuoren kanssa perusti Merikarvialle Meren Pojat nimisen partiojärjestön vuonna 1917. Perustava kokous pidettiin Mattilanmäessä. Noin 40 poikaa tuli heti mukaan. Muodostettiin Alakylän ja Ylikylän partiojoukkueet, jossa kummassakin oli muutamia vartioita. Ylipäällikkönä oli Martti Santavuoren hankkima kauppiaanpoika Kustaa Linden ja partioneuvoja antoi turkulainen partiojohtaja Paavo Lautela.
Komea partiojuhla järjestettiin Palokunnantalolla kesällä 1919. Viikon partioleiri pidettiin Lauttijärvellä Pöllökorvessa, jonne rakennetiin Paulin johdolla oikea olkimaja, joka sai aikaan oikein lehtikirjoituksen.
Pauli Riihivaarasta tuli Lammasvartion johtaja ja Martin apulaisjohtaja. Alakylän joukkue ei jaksanut kauan toimia, mutta Ylikylän joukkue kaksine vartioineen jatkoi. Pian kuitenkin toiminta päättyi, kun Martti ja Pauli muuttivat pois paikkakunnalta.

Pauli kertoo myös Impivaaran talosta, joka oli ehdottomasti, joskaan ei suurin, mutta erikoisin. Sen omistaja suurliikemies Norrgård oli henkeen ja vereen Aleksis Kiven ihailija ja hän oli nimittänyt miltei, kaiken omaisuutensa Kiveltä lainatuilla nimillä. Saha oli Jukola. Proomut olivat Jukolan poikien nimisiä. Suurehko höyryalus oli Aleksis Kivi. Juhani Aholle Impivaaran Herra sanoi Ahon ollessa käymässä Merikarvialla: ”Kehuttakoon sinua, kuinka paljon tahansa, niin Sinä et ole mitään Aleksis Kiven rinnalla”. Kaikki tapahtui Impivaarassa Paulin tietämän mukaan sotilaallisen jämtisti. Herra saattoi tulla konttoriinsa, jossa Elin Pettersson eli Ellu isännöi ja sanoa ”pankaa äkkiä päällenne, tuolla portaitten edessä odottaa hevonen ja reki viemään teitä ajelulle”. Silloin saivat työt jäädä ja ajelulle lähdettiin!
Impivaarassa oli paljon hevosia. niitä oli 25, joukossa Englannista lahjana saatu täysverinen englantilainen juoksija Presantti, hopeanharmaat parihevoset Anders ja Sohn sekä vihainen Vippu. Tätä valtakuntaa hallitsi Talli Juha, joka oli perin tärkeä virkamies, kuten joskus tällaiset diktaattorityypit, piti Herrakin siitä, että joku uskalsi sanoa hänelle vastaan.

Vuonna 1916 tuli pastori Tauno Ervo Merikarvialle Hän koki Merikarvialla ollessaan syvällisen herätyksen ja alkoi sen jälkeen tehdä suurella voimalla herätystyötä, joka sai aikaan suurta hengellistä liikehdintää Merikarvialla ja lähiseudulla. Alettiin pitää kesäisin suuria herätys- ja lähetysjuhlia, jopa 3-päiväisiä, joihin kerääntyi kansaa tuhatmäärin useammaltakin paikkakunnalta kuuntelemaan useita puhujia. Perustettiin Nuorten Naisten kristillinen yhdistys N.N.K.Y. Ervo oli Merikarvialla noin 4 vuotta, muutti Raumalle. Arvi Kaukomaa tuli Ervon tilalle Merikarvialle. Tästä kertoi muistelmissaan Pauli Riihivaara.

Kesällä 1924 kaupankäynti ei enää menestynyt Riihivaaran myymälässä. Niinpä Riihivaarat joutuivat myymään myymälänsä. Ahlaisista Merikarvialle Leipurinmäelle kauppaa pitämään tullut nuori kauppias Erkkilä sai
ostetuksi Riihivaaran talon, tontin ja kaupan varaston ja Riihivaarat saivat leipurinmäellä olevan Erkkilän omistaman ”talorähjän” ja pienen pihan sekä rahaa sen verran, että ”pystyimme maksamaan velkamme
suurimmaksi osaksi”, kertoo Pauli Riihivaara.
Uudessa talossamme Leipurinmäellä meillä oli katto päämme päällä ja pihassa oli kukkamaita ja paljon sireenipensaita. Tämä talo sijaitsi, mitä ilmeisimmin Tapio Vären kauppaliikkeen viereisellä tontilla.

Vären mäen kauppiaista ensi jotakin, joista olen kirjoittanut ennen nyt saamaani tietolähdettä.
Kauppias Lyyli Värellä oli leipomo ja elintarvikeliike Leipurinmäellä, joka tänään on tutummin Värenmäki, noin vuonna 1923. Ensio Väre jatkoi äitinsä jälkeen kauppaliikettä ja hänellä oli oston kautta myöhemmin toinenkin kauppaliike tätä vastapäätä. Lyylin perinteikäs kauppaliike jouduttiin purkamaan tiejärjestelyjen vuoksi. Ension toisessa liiketalossa oli toiminut aiemmin Johan Virtasen leipomo ja myymälä vuosina 1922 - 1940. Leipurin kuoltua hänen leskensä avioitui Erkki Rannan kanssa ja heidän toimestaan liikerakennus muuttui nykyisinkin olevaksi kaksikerroksiseksi asuin- ja liikerakennukseksi. Sittemmin kauppias Mäkinen piti kauppaa siinä, kunnes Ensio Väre osti sen Mäkiseltä tämän muutettua paikkakunnalta vuonna 1961. Liike avattiin 11.7.1961 ja sinne siirtyy kaupan rautapuolen kauppatavarat. Vären kauppiassuvun jatkaja Tapio Väre jatkoi Rauta-Väre nimellä kaupanpitoa aina vuoteen 1990 luvulle saakka, jonka jälkeen kaupanpito tässäkin paikassa loppui. Kauppiasveteraani Ensi Väre asustaa tämän talon yläkerran huoneistossa eläkepäiviään viettäen yli 90-vuotiaana pirteänä vanhuksena, nyt hänkin on tätä kirjoittaessani edesmennyt.
Paula Peltonen tiesi kertoa, että Väinö Viljam Virtanen oli syntynyt Vaasassa 13.12.1899 ja hän kuoli Helsingissä 18.10.1984. Hän muutti sukunimensä vuonna 1937 Vormalaksi. Hänen vanhempansa Johan Vihtori Virtanen ja Iida Maria muuttivat Vaasasta Merikarvialle vuonna 1901. Leipurimestari Virtanen alkoi leipomoliikkeensä sittemmin Tapio Vären entisessä kauppaliikkeessä, kuten yllä jo kerroin. Väinön sisar oli Paula Peltosen äiti Irene Kyläkoski e Koskenkorva os. Virtanen. Väinö Vormala valmistui opettajaksi Rauman seminaarissa ja hän toimi opettajana Helsingissä. Hän oli arvostettu taidemaalari, joka debytoi Helsingissä jo vuonna 1928. Hänellä oli useita yksityisnäyttelyjä ja hänet palkittiin Helsinki mitalilla vuonna 1964. Hän opiskeli taidetta Pariisissa vuosina 1928 -1929.
Rauta-Vären vieressä vesitornille päin kuljettaessa oli, tänään jo kauan purettuna ollut kolmen perheen asunnot käsittävä puuvuokratalo, liikemies Kouhin työväen asuntoina. Kouhi osti tontin kauppias Vilho Riihivaaran leskeltä. Näin minulle selvisi, mihin Riihivaarat muuttivat, kuten yllä jo mainitsin.
Rakennuksen toisessa päässä asuivat 1950-luvulla Olavi ja Bertta Uurre perheineen. Keskimmäisessä huoneistossa asui paikkakunnalle muuttanut Elli Blomberg jonkin aikaa lastensa kanssa vuonna 1954. Blombergien muutettua pois oman kotiinsa Mäntylahden maalaistalon lähelle tähän asuntoon muutti Miina Järvisen perhe.
Värenmäellä oli konekauppias Toivosen liike aivan 1900-luvun alussa. Ennen Kouhin vuokrataloa oli puuseppä Virtasen verstas. Vuonna 1924 siihen muutti kauppias Vilho Riihivaaran leski, joka piti siinä myös kauppaa. Näin kuvaa Tuulikki Haanpää tutkimuksessaan: Merikarvian kirkonkylä 1900-luvulla.

B.E. Erkkilä oli oman aikansa menestyvä liikemies Merikarvialla
Erkkilän hattutehdas

Liikemies Bruno Emil Erkkilä syntyi Ahlaisissa 28.1.1895 maanviljelijän poikana. Käytyään maamieskoulun Kokemäellä Erkkilä siirtyi Parkanoon, jossa hän perusti virvoitusjuomatehtaan.
Merikarvialle Erkkilä tuli vuonna 1920 perustaen ensin tänne virvoitusjuomatehtaan ja vähän myöhemmin sekatavarakaupan. Mentyään naimisiin vuonna 1923 ahlaislaisen Helmi Granforssin kanssa Erkkilä ryhtyi
vaimonsa kanssa valmistamaan hattuja. Satakunnan Hattutehdas valmisti lakkeja ja hattuja, joita kaupattiin ympäri maata. Tehtaassa oli 10-15 työntekijää.
Tämä rakennus paloi maan tasalle ankarassa tulipalossa, jota paloa pelolla Varpolasta seurasivat Hakosalon asukkaat yläkerran ikkunoista. Erkkilän paikalla oli aikaisemmin kauppias Nyholmin kauppaliike. B.E. Erkkilän limonaatitehdas
lienee ollut tällä paikalla vuosina 1917-22.
Liikemies A.B. Erkkilän rakensi asuin- ja liiketalo Kajavan. Talossa toimi Erkkilän hattutehdas. Tontti on tänään todella murheellisen näköinen. Kunnan pitäisi se ostaa itselleen ja kunnostaa siitä näyttävä tontti ajamalle paikalle runsaasti täytemaata, jotta tontti tulisi sopivaan korkeuteen rakennuspaikkana.

Liikemies A.B. Erkkilän rakentama asuin- ja liiketalo Kajava on tänään sangen murheellisen näköinen rakennus kyläkuvassamme. Kunnan pitäisi se ostaa itselleen ja kunnostaa siitä näyttävä tontti.Kajava oli oman aikansa merkittävä majoitusliike ja monenlaista harrastustoimintaa siellä myös oli iltaisin. Kajavan tiloissa perustettiin Merikarvian shakkikerho. Robert ja Pertti Kohvakka sekä Reijo Vuorela, Heikki Henriksson ja Jouko Stenvall olivat taitavia shakinpelaajia. Kerho-otteluita järjestettiin mm. Siikaisten shakkikerhon kanssa.
Kajavassa asui paljon vuokralaisia. Eläkkeellä oleva Pentti Palokangas kertoi siellä asuneensa. Siellä asui toinenkin poliisi Lauri Sivilä. Osmo ja Eevi Tähtisellä oli asunto Kajavassa ja Eevillä siellä parturiliike ennen kuin he ostivat nykyisen talonsa Saara Säiläpohjalta. Kajavassa oli myös kellosepän liike. Monet yhteiskoulun opettajat asuivat aikoinaan vuokralla Kajavassa.
Laitos Oy toimi nykyisen Jofagen tiloissa
Paikalla harjoittivat puualan yritystoimintaa aluksi Heikki Huhtinen ja Lasse Ingström.
LAITOS OY, Puusepäntie. Paavo Huhtinen, B.E. Erkkilä ja Antti Nojomaa perustivat Laitos Oy:n, joka teki ikkunoita ja ovia jopa Pohjois-Suomeakin varten. Siellä tehtiin mm. Rovaniemen jälleenrakentamiseen huonekaluja, lähinnä keittiökalusteita. Tehtaan käyttövoimana oli jo sähkö. Tuotteet menivät suurelta osin Merikarvian ulkopuolelle: Mm. Laitosto Oy valmisti Inarin terveystaloon ovet ja ikkunat. Paikkakunnalle siellä valmistettiin kauppias Ensio Vären kaupan uuden myymälän kalusto kokonaan ja Alakylän Tyko Venhon kauppaan kalusteet. Sivutyönä siellä myös syntyi kaunis norjalasimallinen kutteri, ilmeisesti Huhtisen j a Ingströmin toimesta. Onkohan siitä kuvaa olemassa?
Tilat valmistuivat vuoden 1945 loppupuolella ja varsinainen toiminta alkoi keväällä 1946. Liikkeen toiminta päättyi 1950-luvulla.
Porin Puunjalostus Oy jatkoi liiketoimintaa eli puusepänteollisuutta, mutta nyt tehtiin keittiökalusteita. Toiminta jatkui 1960-luvun loppuun saakka. Työssä tällöin oli mm. Erkki Kotikumpu ja Matti Liutala. Tilat olivat ilman toimintaa 10 vuotta.
Merikarvia lehti kertoo vuonna 1950, että Laitos Oy on myyty tehtaineen ja koneistoineen. Koneet myytiin 540.000 mk ja kaksikerroksinen tehdasrakennus 550.000 mk metsänhoitaja L. Ingströmille.
Jorma ja Maija Fagerroos ostivat tontin kiinteistöineen vuonna 1971 Puusepänliike Jorma Fagerroosille: Nyt tehtiin ovia, ikkunoita, keittiökalusteita ja puutavaraa V. 1974 laajennettiin: höyläämörakennus ja laajennusosa verstaaseen. Tehtiin Puusiilo ja puutavarakatos.
Jofage alkoi 1985, mutta puusepäntuotteista luovuttiin. Jofage toimii edelleen, mutta sen toimialan on muuttunut erilaisten puutyöstökoneiden peruskorjaamiseen. Liikkeellä on tilat myös Pomarkun kunnassa. Jorma Fagerroos tunnetaan oman alansa taitavana kehittäjänä.

Näin siis juttuni aihe, Riihivaaran talo, siirtyi liikemies B.E. Erkkilän omistukseen. Hänestä tuli oman aikansa hyvin onnistunut merikarvialainen yrittäjä, liikemies, jolla oli myöhemmin omistuksessaan mm Merikarvian Hattuliike Ylikylässä ja useita muitakin taloja, kuten olen yllä Erkkilästä kertonut.

Häviävän talo tarina:

Lokakuun loppupuolella Satakunnan Kansassa oli kirjoitus, jossa kerrottiin, että talo, jossa Kansallis-Osake-Pankki Merikarvialla toimii, aiotaan purkaa. Toisella paikkakunnalla asuvalle tämä tieto aivan yllätyksenä ja – täytyy sanoa ikävänä yllätyksenä. Samalla täytyy ihmetellä, että kirjoittaja oli saanut paikkakuntalaisilta niin hatarat tiedot.
Tuo uutinen vei ajatukset ajassa kauas taaksepäin muistelemaan sen rakennuksen vaiheita. – Viimevuosisadan, 1800, loppuvuosina asettui muualta muuttanut kauppias Merikarvialle asumaan ja rakensi itselleen kylän keskustaan oman talon. Se käsitti myymälän, sen viereisen ”puodikamarin” sekä 2-3- asuinhuonetta. Lisäksi oli vinnillä perheen tyttärellä viehättävä pieni huone, jonka kaakeliuunia koristivat mansikankukat, ja seiniä peittivät lehtevin koivunoksin kuvioidut tapetit. Tällaisena tämä huone säilyi niin kauan kuin talo seisoi, noin 40 vuotta.
Tilavassa kauppapuodissa toimi hyvin varustettu sekatavarakauppa, jota paljon käytettiin. Noin vuonna 1914 valmistui tämän ensimmäisen pienen rakennuksen jatkeeksi uusi osa, jossa oli tilava, kaunis asunto ja pihanpuolella avara veranta. Uusi osa oli erityylinen ja sen verran vanhaa korkeampi, että niiden liittymäkohdassa oli huoneitten välillä 4-5-porrasaskelmaa. Vanhassa rakennuksessa suoritettiin samalla useita muutoksia, mm keittiö siirtyi uuteen paikkaan.
Vuosi 1916 toi mukanaan huomattavan muutoksen. Silloin KOP perusti konttorin Merikarvialle, kauppias antoi sille tilat ja hänestä tuli sen ensimmäinen johtaja. Sekatavara lopetettiin ja sen tila muutettiin pankkisaliksi, ja siihenastisesta kauppiaan toimistohuoneesta tuli pankinjohtajan työhuone. Kauppaa jatkettiin kangaskauppana puodikamarissa, jonne kuljettiin sisäpuolen kautta pihanpuoleisesta ovesta.
Tällaisena toiminta jatkui vuoteen 1929, jolloin vanha kauppias -pankinjohtaja kuoli. Hänen vaimonsa jatkoi yksinään kangaskaupan pitämistä vielä jonkun vuoden, mutta kun voimat vähenivät ja ainoa tytär asui perheineen Helsingissä, hän lopetti kaupan, myi talonsa ja muutti Helsinkiin hänkin.
Tällöin rakennus joutui pankin omistukseen. Muutaman vuoden päästä, vuonna 1939 pankin toimesta purettiin sen vanha osa ja pankille rakennettiin uudet tilat aikaisemmin rakennetun asunto-osan saumattomaksi jatkeeksi samantyylisenä kuin se.
Kuka on kirjoittanut tämän, se ei ole vielä minulle selvinnyt eikä kirjoitusajankohta. Luultavasti kirjoittaja on Elli Valvanne rovasti H. Wegeliuksen tytär.
Hieno kuvaus se on yhdestä merkittävästä merikarvialaisesta rakennuksesta. Milloin tämä lehtikirjoitus oli, se ei minulle ole vielä selvinnyt eikä sen kirjoittaja.

Pauli Riihivaara kertoi, että opettaja Hakosalon Viljo poika, tuleva rakennusmestari, halusi käydä katsomassa Peltolan talon isoa salia ennen Viron vapaussotaan lähtöään vuonna 1920.

Pauli Riihivaara ei kovin paljon muista tai tiedä isänsä Karjalan sukulaisista, mutta hän muisteli, että hänen isänsä sisaren tyttäret Anni ja Lyyli vierailivat Merikarvialla. Lyyli jäikin Peltolaan pysyvästi ollen siellä jonkinlaisena palvelijana ja kasvattina. Paljon myöhemmin hän muutti Mandi Peltolan kanssa Helsingin Käpylään, jossa jo Peltoloiden ainoa tytär Atta Sarjanen os. Peltola asui. Attalla oli yksi poika nimeltään Matti Sarjanen.
Pauli Riihivaaran lapsuusajan lähinaapuri oli leipuri Sysimetsä, jonka pojasta tuli Porissa merikarvialaisille tuttu lääkäri, joka kuulemma ei ottanut minkäänlaista maksua Merikarvialta tulleilta potilailta.
Pauli Riihivaara muistaa, kuinka heidän kauppansa edessä oli aina ”poomissa” kauempaa tulleiden asiakkaiden hevosia rattaineen ja rekineen kiinni sidottuina.
Kauppias Vilho Riihivaaran perhetuttu oli Pohjarannalla asuva maanviljelijä Juho Antton Viikilän perheväki. Viikilän talo sekä läheisen merenrannan uimaranta kiehtoi Pauli Riihivaaraa, jossa usein käytiin koko perheen kanssa. Viikilässä oli Paulin leikkikavereina Esteri, Valtteri, Voltu eli Voldi, Antti ja Elli Viikilä. Riihivaaran perheväki pääsi meriretkelle Ouran saaristoon Viikilän isolla purjeveneellä. Viikilään oli Paulin kotoa matkaa noin 2,5 kilometriä. Paulin kertoman mukaan Viikilän talo oli suuri, komea ja rikas talo, isäntä oli puoliksi liikemies ja puoleksi maanviljelijä. Viikilän miehet olivat kuuluja hevosmiehiä, oikein kilpa-ajoihin osallistujia. Viikilässä oli upeita hevosia ja usein monta yhtä aikaa. Pauli muistaa Urho, Tuisku ja Tähti – nimiset hevoset, joista Tähti oli hiukan liiankin raisu, kun se nousi rattaiden edessäkin kahdelle jalalle. Viikilän rannassa oli veneitä, joilla soudettiin läheiselle Kråkruntille, jossa silloin ei vielä ollut apteekkarin Varislinnan huvilaa. Viikilällä oli höyrylaiva nimeltään ”Neito”, Valkee paatti, jolla hinattiin puutavaralastissa olevia proomuja. Siitä ei ole kuvaa. Sen kapteenina toimi Matti Venhon isoisä, joka tunsi sen ajan koneet taitavasti.
Sen sijaan Viikilän tilan alueella, sittemmin Matti Viikilän huvila-alueella sijaitsi varvi, jossa mm rakennettiin aikoinaan Väinämöinen niminen suurehko alus, jonka Viikilä myi J.A. Salmelle puutavara-ajoa varten.

Vierailu Pohjarannalla

Erkki Antinpoika Norrgård, s. 15.5.1814 muutti Ylikylästä ”Norkoolista” eli nykypäivän päivätoimintapaikasta lähemmäksi merta eli Viikilän torppaan, joka oli Jumpin eli Grangårdin torppa.
Mielenkiintoisaa oli tutustua tähän maineikkaaseen merikarvialaiseen sukuun.

Opettaja Hilma Vaihinen ja hänen miehensä Heikki Vaihinen kuuluivat myös vieraspiiriin. Pauli Riihivaaran opettajana toimi juuri Ylikylän kansakoulussa Hilma ja Heikin Pauli oppi tuntemaan musiikin kautta.

Aivan lähellä oleva Vesasen perheväki oli läheinen, Vesanen oli nahkuri ja kenkäkauppias sekä pystyvä kunnallismies, oikein kunnan pomoja. Nahkurin veli hoiti varsinaisen nahkojen valmistustyön viereisessä pimeähkössä ulkorakennuksessa, jossa oli vaarallisia vedellä täytettyjä parin metrin levyisiä pyöreitä kuoppia, jossa nahat liotettiin parkkivedessä.

Mutta palataan takaisin Filemoniin!

Mitä sitten toinen veli Fabian Popoff alkoi puuhata Ylikylässä. Hän muutti nimensä Peltola sukunimeksi jo 31.12.1905 ja avioitui Mandin kanssa ja rakensi uuden isohkon talon, joka sittemmin tunnettiin minunkin hyvin tuntemana KOP pankkitalona.

Peltola aloitti vastapäätä veljensä taloa aluksi talossaan pitää kangaskauppaa. Merkittävä muutos hänen elämässään tapahtui, kun hänestä tuli pankkimies.
Fabianilla ja Mandilla oli kaksi lasta, joista poika kuoli lapsi-ikäisenä. Atta Peltola oli heidän tyttärensä, joka muutti Helsinkiin, jossa hän perusti perheen.

Urkuri Pauli Riihivaarasta olen aiemmin paljon kirjoittanutkin Merikarvia seuran sivuille, joten tässä yhteydessä en kovin paljon tässä yhteydessä hänestä kerro.

Lauri Hakosalo tervehtii kesällä 2020 Virpolan kodistaan.

Hän on nauttinut näistä kulttuurihistoriallisista tiedoista ja hän kiittää Pauli Riihivaaraa ja Hannu Riihivaaraa näistä tietolähteistä, joihin nyt olen saanut tutustua.
Nauti sinäkin…