Lauri Hakosalo
Pärske, Kouhin sahasuku

Fredrik Kouhi luonnehti itseään mieluummin maanviljelijäksi kuin liikemieheksi tai tehtailijaksi. Hän tuli Merikarvialle Huittisten ja Kauvatsan suunnalta maanviljelysopin saatuaan Impivaaran Herran J.W. Norrgårdin palvelukseen ja aluksi Norrgårdin äidin omistamalle tilalle,
jonka keskuspaikka oli nykyinen päiväkoti Norrkoolin mäellä. Pian Impivaaran Herra näki pehtorin taidot sellaisiksi, että hän päätti ottaa kyvykkään Kouhin omiin liikeyrityksiinsä mukaan.
Fredrik Kouhi tuli mukaan kunnallispolitiikkaankin ja hänet valittiin kunnallislautakunnan esimieheksi 1.1.1917.
Kouhi oli mukana perustamassa Merikarvialle ensimmäistä kunnanvaltuustoa jo 29.9.1911. Tuohon valtuustoon valtuutetut, kaikkiaan 33 henkilöä, valittiin sopuvaalilla kolmesta eri puolueesta, kustakin 11 valtuutettua.
Fredrik Kouhi valittiin ensimmäisen vaalilla valitun vuoden 1919 valtuuston jäseneksi.
Pian Fredrik osti itselleen oman tilan, jossa kasvatettiin karjaa ja viljeltiin maita. Pian Fredrik innostui sahaustoiminnasta niin paljon, että hän oli perustamassa Tapion sahaa meren rannalle, kuten olen jo aiemmin kertonut Tapion sahan yhteydessä.
Esa Alho tiesi kertoa, että Elis Rairo ja Ville Henriksson olivat Tapion sahan työnjohtajia ja Esan äiti Hanna Alho toimi Tapion sahan konttoristina. Seuraavaksi Artturi Salovaaran ja Artturi Mäkivaaran kanssa Kouhi oli perustamassa uuden sahan kuivalle maalle lähelle nykyistä vesitornia.
Sahalla sahattiin vuorojaolla niin, että puhuttiin Kouhin viikosta ja Salovaaran viikosta sekä Mäkivaaran viikosta. Saha sai nimekseen Tuulikinsaha.
Miksi Kouhin sahaa sanottiin Tuulikin sahaksi? Sahan nimi juontuu Kyllikki Eskon antaman tiedon mukaan siitä, kun Kyllikin isä Artturi Mäkivaara oli joskus 1920 luvulla hankkinut runsaasti tukkeja. Hän oli tehnyt niistä sahaussopimuksen sahanomistaja Johan Uusitalon kanssa. Tarkoitus oli sahata Mäkivaaran tukit Kalkuttaalla, mutta Jukka Uusitalon kertoman mukaan Uudentalon yhtiökumppanit mitätöivät Uudentalon ja Mäkivaaran sopimuksen, kun he kokivat Mäkivaaran heidän tulevaksi kilpailijakseen. Kun sopimus ei täyttynyt, niin Mäkivaara ratkaisi puuongelmansa siten, että hän alkoi puuhata omaa sahaa. Tämä saha sitten sijoitettiin vähän leipurinmäestä, nykyään puhutaan Vären mäestä, Tuorilaan päin kuivalle mäelle. Koska edellä mainitsemallani sahauksella oli melkoinen kiire, jäi saharakennus vähän kesken eräiseksi, kun sahaustoiminta aloitettiin. Sahaustyö oli tuulista suojaavien seinien puuttuessa lähes kokonaan. Siitä saha sai Tuulikin nimen. Myöhemmin saha rakennettiin valmiiksi seinineen kaikkineen.
Saha siirtyi ostojen jälkeen 1930 luvulla kokonaan Kouhin sahasuvun omistukseen. Kosti Kouhi rakensi sahan yhteyteen vuonna 1939 kala-astiatehtaan. Vanha saharakennus purettiin 1947 ja sen tilalle Kosti Kouhi rakensi uuden hienon sahan, joka valmistui huhtikuussa 1948. Näin kertoo Merikarvian Kunnallislehti 25.11.1948. Siitä tuli Kosti Kouhin aikana yksi Suomen sen ajan tehokkaimmista sahoista, jossa sahattiin vuoteen 1972 saakka. Uusi saha oli 2-raaminen. Se suunniteltiin pelkka- eli nelisahausta varten. Sahan käyttövoimana oli höyry ja kala-astiatehtaassa toimittiin sähköllä. Sahan tuotanto oli noin 2000 standarttia vuodessa. Saha säilytti vanhan nimensä omistajanvaihdoksesta riippumatta. Kouhinkin aikana se oli Tuulikki, puhuttiin toki myös Kouhin saha- ja kala-astiatehtaasta.
Kosti Kouhi oli liikemies ja tehtailija, todellinen sahamies. Hän osallistui myös isänsä tavoin kunnalliselämään ollen mm valtuuston jäsenenä vuosina 1946 -1953.
Nyttemmin Tuulikin saha on ollut jo kauan purettuna eikä paikalla ole enää mitään saharakennuksia olemassa. Vanhasta ajasta on jäljellä vain tienvarren muuntaja ja Salmisen asuintalo, joka sekin purettiin myöhemmin kokonaan pois. Nyt odotellaan, millaiseksi tämä mäki muuttuu, kun Meriser Oy laajentaa teollisuustonttiaan Ylikylään johtavan tien toisellekin puolelle.

Vanhan Tuulikinsahan paikalle Kosti Kouhi rakensi uudenuutukaiset komeat liiketilat. Oikealla on kala-astiatehdas ja vasemmalla on sahalaitos. Kuvat ovat vuodelta 1948 ja ne olen saanut Risto Kouhilta.
Kun harvinaisessa hienossa kuvassa näkyy Salovaaran taloryhmä, on paikallaan kertoa siitäkin tässä yhteydessä. Salovaaran kala-astiatehtaan omistaja Artturi Salovaara syntyi Merikarvialla vuonna 1878 ja hän kuoli vuonna 1964.
Salovaara alkoi kala-astioiden valmistuksen vuonna 1910 Paul Vuorenmaan pyttytehtaassa. Pian hän alkoi tehdä itsenäisenä yrittäjänä saunassaan aluksi yksin puupyttyjä, mutta jo pian hänellä oli 2-8 miestä työssä. Hänen työntekijöitään olivat mm. Uuno Rouhikko, Paavo Välikallio, Yrjö Kuusinen, Juha Gröönroos, Juha Mäkinen, Ville Salmi, Arvo Salminen ja Edvard Mattila. Suurimman astiamäärän valmisti Edvard Mattila. Hän valmisti päivässä1/2 tynnyreitä peräti 50kpl, jotka hän teki käsityönä valmiista värkistä. Salovaaran tehtaassa valmistui 10-tuntisena työpäivänä astian valmistajalta keskimäärin 36 pyttyä. Näin kertoi muistelmissaan tehtailija Urho Salmi. Työtä oli koko vuodeksi Salovaaran tehtaalla. Salovaaran puoliso Manda räätälin työnsä ohessa avusti miestään tehtaalla, myös taloudellisesti.
Urho Salmi paikkakunnan astiateollisuuden historiasta kertoessaan mainitsee Salovaaran olleen rehdillinen ja tunnollinen liikemies. Lisäksi hän oli ahkera erämies. Aina viimeisiin aikoihin asti hän kulki jänis- ja hirvijahdissa. Hän oli innokas urheilumies, joka mielellään kävi katsomassa lähes kaikki kunnan urheilutapahtumat. Urheiluluontoisia kilpailuja harrastettiin myös Salovaaran tehtaalla. Painonostoa harjoiteltiin ja näin kehitettiin ruumiinkuntoa - siis edistyksellinen työnantaja. Olipa kerran syöntikilpailukin vedossa. Salovaara lupasi syödä päivässä mittansa makkaraa. Salovaara oli 170cm pituinen. Makkara oli hampuusinmakkaraa, kuten kansankielellä sanottiin. Salovaara täytti vedonlyönnin ja samanaikaisesti hän teki vielä 25 kappaletta ¼ tynnyriastiaa. Makkaraa kyllä valui toisesta suupielestä vähän ulos, joten siinä syönnissä oli jonkin verran fuskua. Makkaransyönnin päälle Salovaara joi vielä kannullisen riisivelliä, sillä makkara teki kovan janon, jonka velli sitten sammutti - että tällaisia toimia tehtiin työn lomassa!
Salovaara ei tehdastuotannon lisääntyessä enää itse tehnyt astioita vaan hänen huolekseen jäi värkin eli puolivalmisteiden hoitaminen. Kalkuttaan saha, joka Salovaaran ja monen muun kala-astiain valmistajan astialaudat sahasi, oli Salovaarankin saha, jossa hän oli myös osakkaana. Salovaara osti metsiä, sahautti puutavaran Kalkuttaalla astialaudoiksi, josta ne sitten kuljetettiin omalle tehtaalle jalostettaviksi. Salovaara työllisti, sillä hänellä oli työssä parhaimmillaan 8 miestä vyöttäjinä ja 2-4 värkin valmistuksessa sekä vanteiden vuolijat vielä lisäksi.
Salovaara eli vaatimattomasti yhdessä vaimonsa Mandan kanssa. Manda oli miesräätäli, joten kumpikin tienasi talouteen. Lapsia heillä ei ollut, mutta kasvattipoika Pauli Salovaara heillä oli. Viimeisinä elinvuosinaan he ottivat kasvattilapsekseen Edvard Mattilan tyttären.
Salovaaran verstas siis oli aivan maantien varressa ja sen läheisyydessä sijaitsivat Kouhin saharakennus ja kala-astiatehdas. Salovaara työskenteli verstaassaan vuoteen 1958 saakka, jolloin monen muun tavoin kala-astiateollisuus Merikarvialla hävisi muovinastioiden vallatessa markkinat. Tehdas oli kaksikerroksinen, jossa alhaalla sijaitsivat koneet, joilla höylättiin laudat koneellisesti puolivalmisteiksi. Yläkerrassa tapahtui astiain valmistus, jossa työssä vyöttäjinä oli 5 miestä keskimäärin 10 kuukautta. Kesäisin työssä oli 8 miestä ja talvisin 4-5 miestä. Artturi Salovaaran kala-astiatehtaassa vuosina 1914 –1958 Urho Salmen laskelmien mukaan valmistui pyttyjä 1.520.600 kappaletta 44 vuodessa ja niihin käytettiin 59.325 miestyöpäivää.
Kouhit aloittivat kala-astiateollisuuden Urho Salmen tietämän mukaan vuonna 1938 ja sitä jatkettiin täysin koneellistuneena vuoteen 1947 saakka. Vuotuinen valmistusmäärä oli noin 100 000kpl erisuuruisia astioita.
Kouhi valmisti myös kalansuolausammeita, jotka hän myi eri kalasuolaamoille pitkin rannikkoa. Tehtaassa työskenteli keskimäärin 12 miestä. Tehtaan kokonaistuotanto oli noin 900.000 puupyttyä ja 600 kala-ammetta. Kalapytyt kuljetettiin muun muassa Krookan sataman varastorakennuksesta, nykyisin Rantahuone, Kouhin omistamalla Usko-nimisellä aluksella myyntiin. Kouhin sahan tuotteet: laudat ja lankut lastattiin Kouhin laiturilta Sevionmäen alapuolelta Englantiin, Länsi-Saksaan, Tanskaan, Hollantiin ja Ruotsiin. Sevionmäen ranta-alueella Krookassa oli Kontio-Kouhin nimellä tunnettu laiturialue. Kouhin oma laituriosuus alkoi satamassa sijainneen toiminimi D.E. Snellman, omistajan Heimo Sevion tavaravaraston oikealta puolelta Rantasuulille päin. Nykyisen kesäteatterin paikalla Kouhilla oli lisäksi lautojen siirtämiseen tarkoitettu rullaporraskuljetuslaitos, josta olen näyttänyt aikaisemmin oivan kuvankin, jonka liitän tämänkin jutun yhteyteen.
Kouhin Saha alkoi 1960-luvun loppupuolella määrätietoisesti laajentaa yritystoimintaansa.

Kouhin sahasuvulla on aina ollut merkittävä asemansa merikarvialaisessa elämänmuodossa. Monet ovat saaneet Kouhin sahalta toimeentulonsa. Kouhin suvun sahamiehiä on ollut kolmessa polvessa: Fredrik Ferdinand Kouhi, s. 16.9.1871; k. 27.1.1939, Kosti Kouhi s. 13.9.1907; k. 1.2.1976 ja Risto Kouhi, s. 19.3.1944.
Monet merikarvialaiset perheet ovat saaneet Kouhin sahalta toimeentulonsa
Kouhin sahan tuotanto lisääntyi Tuulikin sahalla pian kaksinkertaiseksi 1960-luvulla.
Kouhin Tuulikin sahatavaravarastona siis Krookassa toimi ns. Sevionmäki. Nykyisen Rantahuoneen tilat toimivat Kouhin pyttytehtaan tuotteiden välivarastona, josta ne mm. Usko-nimisellä Kouhin omistamalla laivalla kuljetettiin meritse asiakkaille.
Kouhin omistama sahatavaran varastoalue oli täynnä lautatavaraa, kuten oheisista kuvista voidaan hyvin havaita. Myös Frigårdin ranta-alueella Kouhin puutavaraa oli korkeissa lautatapuleissa odottamassa ostajille laivaamista Merikarvian sataman kautta.
Valmis puutavara kuljetettiin Tuulikista omilla kuorma-autoilla sataman lautatarhoille.

Kouhi myi tontin vuonna 1923 Kaipaisen suvulle,
joka tänäänkin omistaa ”valkoisen talon”. Otto Kaipaisen pojalle oululaiselle lääkärille Wille Kaipaiselle tämä talo tuli tärkeäksi kesäpaikaksi.
Kun muut lääkärikollegat matkustivat ulkomaille kesälomillaan, Wille tuli kesiään viettämään Krookkaan.
Omistajana on nyt Riitta Moilanen.
Lautatarha-alue elää tänään vain muistoissa, sen tilalla on läheisen merenrantanäyttämän autojen parkkipaikka.

Paljon on maisema muuttunut tuosta ajasta tänään, niin pitääkin kun Krookasta tehdään tänään vetovoimainen
matkailukeskus. Kouhin rantavarasto on kunnan teknisen johtajan insinööri Heikki Hakosalon taidokkaalla
suunnittelulla säilytetty ja palvelee nyt mainiolla tavalla Krookan matkailullista ilmettä. Toivoa sopii, että ravintola
saisi Satakunnan matkailuväen suosion Naantalin ja Uudenkaupungin rantamaisemien tavoin. Yhden lautatapulin
voisi muistoksi rakentaa mäen korkeimmalle kohdalle. Merikarvia seuran aloitteesta Kontio-Kouhin nimi on poistunut,
kun aluetta paremmin kuvaa Kouhin plassi- nimi.

Kouhille tuli tarve siirtää sahaustoiminta merenrantaan, Krookkaan, josta lautatavaran meriteitse saattoi edullisesti viedä mm Englantiin, Saksaan ja Välimeren maihin.
Kouhilla uskottiin tuotannon kasvuun. Siirto todella kannatti tehdä: Niinpä vuonna 1986 tuotanto oli jo kasvanut uudenaikaisella Krookan Kouhin sahalla Krakanokalla peräti 15-kertaiseksi vuoden 1958 tuotantoon verrattuna.
Kouhin sahasta tuli paikkakunnan merkittävin työnantaja. Esimerkiksi vuonna 1962 Merikarvian sataman sahatavarasta lastasi Kouhi 85 %. Saha antoi työtä ja toimeentuloa
monille perheille.
Tuotannon kasvu alkoi, kun Kosti Kouhi osti liikemies Vihtori Jokimäeltä ns. Salmen saha-alueen vuonna 1970. Tehtailija Kosti Kouhi kertoi Satakunnan Kansan haastattelussa 27.7.1971 siirtävänsä sahaustoimintansa Krookan satamaan.
Tästä alkoi Kouhin sahan uusi nousukausi. Sahasta tuli Suomen sen ajan keskikoisista sahalaitoksista nykyaikaisin.
Kouhin saha aloitti Krakanokassa toimintansa kesällä 1972. Vanha Tuulikinsaha purettiin. Ylikylän kala-astiatehdas paloi. Uuden sahan vuosituotanto tuli Kosti Kouhin Satakunnan Kansalle antaman tiedon mukaan olemaan 10.000-12.000 standarttia, mikä on huomattavasti suurempi kuin vanhan sahan tuotantomäärä.
Muuten on paikallaan vihdoin kertoa, että standartti on noin 4 kuutiota. Sahalaitoksen pääkoneet saatiin A. Ahlström Oy:n Karhulan konepajalta ja lähes kaikki muut koneet ja laitteet teki Konetoimisto V.A. Pekkonen Pirkkalasta. Uusi saha suunniteltiin heti mahdollisimman nykyaikaiseksi sahaksi.
Saha sijaitsi aivan sataman vieressä Krakanokalla, mikä tuli helpottamaan tuotteiden vientiä. Saha tehtiin paloturvallisesti betonielementeistä ja saha voitiin lämmittää. Näin sahan ympärivuotinen käyttö tuli mahdolliseksi. Lämpimiä sahoja oli tuolloin vain muutama Suomessa.
Sahan lämpölaitos toimi jätteeksi jäävällä puunkuorella. Saha tuli työllistämään heti valmistuttuaan noin sata henkeä.
Sahan siirto satamaan kiinnosti merikarvialaisia ja maakunnan väkeä, totta kai jo työllisyysnäkökohdastakin katsoen. Paikallislehtemme kirjoitti 3.6.1971 numerossa 22, että viimeinenkin Krookanlahden maisemaa hallinnut sahapiippu kaadettiin viime lauantaina. Onko kenelläkään kuvaa tapahtumasta?
Salmen sahan kaikki rakennukset purettiin ja saha-alue raivattiin ja tasattiin tulevaa uutta Kouhin sahaa varten. Savupiipun kaatamista seurasi runsaslukuinen yleisö. Minulta helsinkiläistyneenä jäi tämä näkemättä. Kouhin uusi saha aloitti toimintansa entisellä Kouhin sahan toiminimellä syksyllä 1972.
Kosti Kouhin poika Risto Kouhi lähti heti keskikoulun päätyttyä vuonna 1960 opiskelemaan käytännön sahatyötä Euroopan suuriin sahakeskuksiin Saksaan, Englantiin ja Ruotsiin sekä Ranskaan sekä ennen kaikkea oppimaan alalla vaadittavan kielitaidon. Usean vuoden tiiviin opiskelun jälkeen Risto tuli mukaan sahan toimintaan ensin isänsä rinnalle ja sitten toimitusjohtajaksi. Isä ja poika näkivät tärkeäksi tulevaisuutta ajatellen siirtää sahaustoiminnan Tuulikinsahalta merenrantaan, josta lautatavara oli edukasta laivata eteenpäin. Lisäksi Kouhit näkivät mahdollisuuden tuoda tarvittaessa sahalle puuta kilpailukykyiseen hintaan suoraan myös vesitse mm. Venäjältä ja Ruotsista. Kouhin suvun miehet ryhtyivät puuhaamaa Krookan sataman syventämistä, joka viennin vuoksi oli aivan välttämätöntä. Lisäksi varsinkin Risto näki jo mahdolliseksi jatkossa tuoda pitkillä ja suhteellisen matalassa uivilla Laatokka-aluksilla puutavaraa suoraan Venäjältä Kouhin laiturille. Tänäänhän näin juuri nykyiset sahaajat toimivat.
Sataman syventämistä pohdittiin sekä Kouhi- yhtiössä että kunnan johtoportaassa voimallisesti. Mukaan saatiin kauppa- ja teollisuusministeri kansanedustaja Kauko Juhantalo Kankaanpäästä.

Sataman syventämistä pohdittiin sekä Kouhi- yhtiössä että kunnan johtoportaassa voimallisesti. Mukaan saatiin kauppa- ja teollisuusministeri kansanedustaja Kauko Juhantalo Kankaanpäästä, joka on mielellään ollut kehittämässä Merikarvian kuntaa Kankaanpään ohella.

Kouhin saha aloitti toimintansa 25.3.1975 Kouhin saha kommandiittiyhtiönä, Kouhin Saha Ky. Sittemmin 15.7.1975 perustettiin Kouhi Oy, ja sen kaikki osakkeet omistivat Kosti Kouhi perheineen.

Kouhin proomuista ja moottorialuksesta Kouhin Brändön varvilla

Elettiin Korean sodan epävarmoja aikoja ja Kouhi katsoi viisaammaksi myydä aluksen ulkopuoliselle yrittäjälle.
Moottorialuksen suunnitteli insinööri Aate Teräs, joka oli sukua sataman Saaren suvulle, Sittemmin tämän talon omisti poliisikonstaapeli Alen.
Brändön satamanpuoleisella hiljattain kauniiksi siistityllä mäkirinteellä sijaitsi heti sodan jälkeen Kouhin omistama varvi. Tällä laivanrakennuspaikalla alettiin rakentaa
Kosti Kouhin toimesta viimeistä Krookanlahdella rakennettua suurehkoa moottorialusta. Kouhin veistämöllä keväällä 1949 alkoi valmistua 400 tonnin kantoinen alus.
Jo aikaisemmin Jukka-Pekka Kulosaaren muistaman mukaan valmistui Kouhille Usko-niminen alus nykyisen matonpesupaikan läheisyydessä nykyisen Timo Saineen
savustamon mäessä sijainneessa varvissa. Mielestäni Usko oli alkuaan Arvo Vuoisen alus, joka siirtyi sitten Kouhille puupyttyjen kuljetukseen. Tänään varvin alueelle nousee
uusi rivitaloalue ja Brändö sai uuden kaavan alueen suunnittelussa

Impivaaran Herran tavoin, vaan numeroi proomunsa. Tässä valmistuu Herman Stenbackan, sittemmin Mäkilehdon johdolla proomu nro 5. Muut henkilöt ovat Frans Välimäki, Selmi Renlund. Neljäs mies on vähän vieras, mutta olisiko Välimäkisiä hänkin.
Fredrik ja Kosti Kouhilla oli satamalahdella käytössään useita proomuja. Yksi oli nimeltään Vappu. Se saattoi sittenkin olla tehtailija Salmen proomu, sillä Kouhin proomut oli merkitty pääasiallisesti numeroin.
Heikki Mäkilehdolla oli tallella arvokas muisto, nimittäin 3.12.1933 allekirjoitettu urakkasopimus, jolla hänen isänsä Herman Stenbacka, sittemmin Mäkilehto ja Frans Renlund, sittemmin Välimäki ovat suostuneet rakentamaan Fredrik Kouhille uuden laatikkoproomun 15.500mk urakkahinnalla.
Proomun rakentamisesta on tallella yllä oleva hieno kuva. Proomu lienee ollut Kouhin viides, koska sen tuli olla kaksi jalkaa pitempi ja kaksi jalkaa leveämpi pohjasta kuin proomu nro 4. Proomu tehtiin Kouhin aineista ja sepän työt teetti Kouhi kustannuksellaan. Proomun ”juurien” kaadon hoitivat urakoitsijat, muut ainekset Kouhi.

Kouhin proomuja oli paljon Krookanlahdella vielä minun nuoruudessani. Sataman pojat uivat niiden päälle ahvenia onkimaan tai sukeltamaan. Myöhemmin nämä proomut saivat hautausmaakseen Kouhin Brändön varvin edustan vesialueen, jossa niistä vieläkin on joitain merkkejä.
Satamakapteeni Martti Pietilä käytti joitakin proomuja Krookanlahden ensimmäiseen venelaituripaikkaansa, jossa oli veneiden vuokrauspaikkoja.
Olisipa hienoa, jos edes yksi proomu koristaisi satamalahtea tänäänkin, mutta kaikki katoaa…
Kouhin sahasta puhuttaessa on myös mainittava Purupakasta, joka sijaitsee sähkötehtaantien päässä lähellä Merikarvianjokea. Sinne ennen purun nykyaikaista hyödyntämistä ajettiin varsinkin Tuulikinsahan sahanpurut. Palokunta kävi alueella melkein joka kesä sammuttamassa siellä syttynyttä tulipaloa. Sitkeä palo kesti usein viikkokausia.
Antti Yli-Knuussi kirjoitti Merikarvia lehteen muistojaan Tuulikinsahalla työssä olostaan. Olisi mukava saada jokunen juttu vielä jälkipolville talteen työskentelystä Kouhin sahoilla jälkipolville.
Kouhin suvun miehet ryhtyivät puuhaamaa Krookan sataman syventämistä, joka viennin vuoksi oli aivan välttämätöntä. Lisäksi varsinkin Risto näki jo mahdolliseksi jatkossa tuoda pitkillä ja suhteellisen matalassa uivilla Laatokka-aluksilla puutavaraa suoraan Venäjältä Kouhin laiturille.
Sataman syventämistä pohdittiin sekä Kouhi- yhtiössä että kunnan johtoportaassa voimallisesti. Mukaan saatiin kauppa- ja teollisuusministeri kansanedustaja Kauko Juhantalo Kankaanpäästä.

Merikarvian sataman kehittämisessä tärkeä sijansa oli Krakanokan alueella, siksi siitäkin muutamana sana.
Krakanokan saha-aluetta alettiin suunnitelmallisesti kehittää 1960-luvulla kunnallisena suurhankkeena. Se olikin mitä mainioin sahan paikka, vaikka monet aikalaiset aluksi ihmettelivät, kun mm Kouhin saha vietiin niin kauas pois Sevionmäeltä!
Vuonna 1961 Krookanlahdella kävi ennätykselliset 114 laivaa. Satamamaksuja kertyi 1.210.000mk ja liikennemaksuja 1.902.000mk sekä varastomaksuja 139.000mk eli kaikkiaan yhteensä 3.251.000mk. Kaikenlaista muutakin Krookassa tapahtui,
kun 20.12.1961 Tampere-Merikarvia väliä liikennöivä postiauto suistui liukkaassa Sevion alamäessä Kouhi-Kontion laiturilta mereen. Merenranta oli jäätynyt jo 14.12.1961.
Krakanokan laiturityömaa aloitettiin vuoden 1962 joulukuussa, mutta ruoppaustyö pääsi alkamaan vasta 13.1.1963. Laituri vastaanotettiin erinäisten viivästysten vuoksi 10.10.1963. Valmistunut laituri osuus oli 61m pitkä ja se oli varustettu tarvittavin laittein.
Satama-altaan osalta vesisyvyys oli laiturin edessä 5m. Satama-alue oli tasattu 30m päähän laiturirajasta.
Vuonna 1963 todetaan, että sahatavaran viejien määrä Merikarvian satamassa on vähentynyt. Tuolloin vain Kouhin saha toimitti sahatavaraa Krookasta. Vuonna 1963 Krookanlahti jäätyi jo 24.11. umpijäähän.
Ensimmäinen alus kiinnitettiin Krakanokan satamalaituriin 22.5.1964 kello 17.00.
Alus oli ml. länsisaksalainen Louise Bergman, joka siirtyi sinne Sevionmäen alapuolella olevalta Kouhin laiturilta ottamaan siellä lisälastia, kun Krakanokan laiturin edustalla oli vesisyvyys parempi. Merikarvian kunta huomio laivan kapteenin H.Bergmanin, antamalla hänelle asian kunniksi kunnan viirin ja kukkia. Alus tuli Gdanskista Mäntyluodon kautta ja lähti sahatavaralastissa Antverpeniin. Krakanokan laiturilta lähti 12.12.1964 Jurgen Drews Newcastleen, kun Krookanlahti oli jo tuuman jääpeitteessä.
Merikarvian sataman Krakanokan valaistus saatiin valmiiksi syksyllä 1964. Työn suorittivat sähköteknikko Risto Lehtonen ja Merikarvian Sähkö Oy.
Vuonna 1965 todettiin, että Kouhin ja Kontion laiturit muodostavat yhteensä 114m pitkän yhtenäisen laituritilan Sevion mäen alapuolella. Krookanlahti alkoi 14.11.1965 jäätyä ja jo 21.11.1965 Krakanokan laiturin edustalla oli 7tuuman jääpeite.
Vuonna 1966 todetaan, että sataman liikenne on supistunut sahatavaran osalta.
Vuonna 1967 alettiin Krakanokalle suunnitella satamavarastoa eli sahatavaran kuivavarastoa insinööri Lindstenin suunnitelman pohjalta. Sen kustannusarvio päätyi 37.000mk. Varasto oli 60mx34mx6,5m kokoinen. Kouhi Oy vuokrasi sen kunnalta 3.000mk vuosivuokralla. Varasto valmistui vuonna 1968.
Vuonna 1968 jäät lähtivät Krookanlahdelta 23.4.1968 ja ensimmäinen alus länsisaksalainen Frang Holm saapui 23.5.1968, joka vei sahatavaraa Kouhilta Amsterdamiin.
Ouran saaristossa Södergrundin luodolla sijaitsevan ja jo 1851 sinne perustetun luotsiaseman luotsaustoiminta päättyi kannattamattomana heinäkuussa 1968. Sen jälkeen luotsin avun sai pyytää Mäntyluodosta saakka. Ouran luotsikutteri siirrettiin Kaskisiin ja pienempi yhdysvene Saimaalle.
Merikarvian sataman luotsit siirtyivät Mäntyluotoon työhön 1.7.1968. Sinne siirtyivät Eero Tuuli, Antti Kallava ja Viljo Österman, mutta Yrjö Leutonen pääsi ansaitulle eläkkeelle.
Vuonna 1970 satamasta lähti viimeisenä hollantilainen Maasborg- niminen alus 5.12. Krookanlahti oli jo jäässä 30.11.1970 lähtien, joten Mäntyluodon kutteri ja merivartioalus avustivat aluksen lähtöä Krookasta.
Kaikkiaan vuosina 1961-1970 Merikarvian satamassa kävi 499 ulkomaalaista laivaa ja 75 kotimaan laivaa. Tuona aikana vietiin kotimaan liikenteessä 196.107 pinokuutiometriä puutavaraa ja ulkomaan liikenteessä sahatavaraa 45.455 standarttia, pyöreää puuta 307.198 pinokuutiometriä sekä vielä haketta ym. 17.052 kuutiota.
Ennätyksellisen paljon vietiin Krookan satamasta heinäkuussa 1965, jolloin vietiin 11.880 kuutiometriä sahatavaraa.
Merikarvian satamalahden pieneen vesitilavuuteen ja veden suhteellisen pieneen virtaamaan alettiin vuonna 1970 kiinnittää enenevää huomiota. Pitkähkön pohdinnan jälkeen Norrbrändön sunti avattiin, jotta veden kierto saataisiin Krookanlahdella paranemaan ja lahden rehemöityminen vähenemään.
Kalastajat ja huvilanomistajat vastustivat vuonna 1970 jätevesien laskemista satamalahteen. Tuolloin 300 merikarvialaista esitti jyrkän vastalauseensa sille, että jätevedet laskettaisiin vielä vuoteen 1972 saakka satamalahteen, kuten kunnanhallitus esitti Länsi-Suomen vesioikeudelle.
Sen jälkeen oli tarkoitus vetää jätejohto 1.400m päähän Rimpikarista länteen. Muun muassa sataman kehitystä läheltä seuranneen Reino Erosen johdolla tätä vastustettiin.
Mutta tuo asia ei mainintaa enemmän kuuluu tähän artikkeliin.
Virpolasta tervehtien
Lauri Hakosalo