Olen syntynyt 9.11.1935 Ylikylän sairaalassa ja viettänyt varhaislapsuuteni Kouhin talossa.
Perheemme muutti Ylikylästä Lauttijärvelle vuonna 1938 Vanha-Juhalan taloon, jonka
rakennukset isoisäni Fredrik Kouhi oli uusinut. Talon lähellä oli vanha , käytöstä jo
poistunut riihi, joka toimi enää tarpeettoman tavaran viimeisenä sijoituspaikkana ja minun
kiipeilyareenana. Riihi purettiin 1970 luvulla ja uusi isäntä yhdisti vuonna 2010 peltokappaleita
raivaamalla välimaastot pelloksi. Raivausjätekasasta löysin oudon rautaesineen, jota
aluksi luulin kettingin korvikkeeksi. Siinä oli 30 cm suora rautavarpu ja sen molemmissa
päissä lenkki, joka sitoi osan seuraavaan samanlaiseen.
Eläkeläisenä tutkin maanmittauslaitoksen historiaa. Löysin valokuvan 1700-luvulla
käytetystä mittaketjusta. jolla edistysaskeleena oli korvattu mittaköydet ja puutangot.
Kerrottiin, että mitta oli kätevä ja raskas. Sellaisilla oli mitattu lähes kaikkien kylien maat
1700-luvun isojakotoimituksissa. Kun metalliteollisuus oppi valmistamaan teräsnauhoja,
jäivät ketjut historiaan. Tämän mittaketjun vaiheet lienevät seuraavanlaiset. Riihen
puulattia lahosi seuraavan sadan vuoden aikana ja rauta joutui maan kanssa kosketuksiin.
Kun riihen alaa raivattiin koneilla, särkyi ketju tai mitä siitä oli jäljellä ja vain osa löytyi.
Miten ketju päätyi Juhalan riiheen on arvoitus ja antaa tilaa mielikuvitukselle.
Kunnianarvoiset edeltäjäni Jacob Gabriel Sacklen, Cristoffer Bollstedt ja Isac Tillberg ovat
tämän ketjun avulla kartoittaneet vuosina 1789 – 1803 kylän ja monen naapurikylän maat
ja tantereet suurta maareformia, isojakoa varten. Nyt työstä on muistoina hienot kartat ja
tämä ruostunut ketjun osa. Jossain raivauskasan alla piilevät muut osat.
Synnyin Ylikylässä ja ensimmäinen kotini oli Vanha-Heikkilän eli Kouhin talo. Isäni oli sitä
ennen yhteiskoulun johtaja ja jatkoi opintojen täydentämistä Turun Ylioppistossa. Hänen
tavoitteenaan oli kansakoulun tarkastajan virka. Sota-aika sotki suunnitelmat, eivätkä
vanhempamme uskaltaneet luopua maatilasta, joka oli sentään jonkinlainen turva, ainakin
elitarvikkeiden puolesta. Minä puolestani kiinnyin taloon ja karjaan. Raivasin alle
kouluikäisenä muutaman neliömetrin ”peltolohkoja” moneen paikkaan ja kasvatin eri
kasveja. Erityisesti vanhat työhevoset olivat rakkaita kumppaneita. Talomme
”sotaveteraani” palasi melkein terveenä yli kolmen vuoden rintamapalvelun jälkeen kotiin.
Ilman sotatraumoja ei sekään selvinnyt: Fosfaattilannoiteen korvikkaana käytettiin
luujauhoa. Vilpas-tamma vauhkoontui siitä. Ehkä mieleen tulivat rintaman kauhut
hajuineen ja paukkeineen. Vanhat hevoset eivät piitanneet juujauhon hajusta.
Pääsin ylioppilaaksi vuonna 1954 Porin Lyseosta. Oli mietittävä opintosuunta. Arvelin, että
maanmittausinsinöörin ammatti sopisi yhteen maatilan hoidon kanssa. Ja sopihan se, kun
sovitteli. Lisäksi emännän löytäminen oli ajankohtaista. Siikaisista löytyi maatilan elämään
tottunut hammaslääkäri, joka sittemmin palveli kuntia 35 vuotta ja osallistui maatilan
elämään,kunnalliselämään ja kylän yhdistystoimintaan. Itse en tuntenut olevani
kunnallismies. Kuntien kanssa toki oli tekemisissä maanmittarina.
Asemapaikkani oli Porin maanmittaustoimisto, peri vuotta olin yrittjän tapaisessa
virkasuhteessa ja vuodesta 1972 maanmittaustoimiston toimitusinsinöörinä. Osan ajasta
olin apulaispiiri-insinöörinä ja muutosvaiheessa vähän aikaa piiri-
insinöörinäkin. Käytännössä tein maanmittaustoimituksia Satakunnan alueella.

Ensimmäisiä työtehtäviä Merikarvialla oli Alakylän uusjakotoimituksessa kylän tiestön
täydentäminen ja myöhemmin yleensä teiden hallinnon järjestely muiden
maanmittaustoimitusten ohella. Suurimpia yksittäisiä toimituksia olivat Leväsjoen, Köörtilän
ja Ylikylän vesijättöjen jaot.
Maanmittaustoimitukset ovat yleensä totisia tilaisuuksia eikä niistä sovi puhella
ulkopuolisille. Teen poikkeuksen. Krookassa oli karjalaismies, joka oli valmistautunut
vaimonsa kanssa runsaalla oluella tilaisuuteen. Kun luin pöytäkirjan kankeaa virkakielen
termejä, alkoi pariskunta nauraa hillittömästi ja ilmeisen iloisesti. Kun nauru ei loppunut,
lopetin pöytäkirjan luvun ja totesin. ”Kaikki hyvin.”
Jäin eläkkeelle viime vuosituhannen lopulla. Maanmittarin työ oli luonut pohjaa erityisesti
maa-asioiden seuraamiseen. Henkilötiedot olen ottanut pääasiassa muiden tutkimuksesta.
Silti paljastuu niistäkin yllätyksiä. Lauttijärven ensimmäiset talolliset olivat Stupilan
valjekset Urrbanus ja Hendrik vuodelta 1670. Anoppini yksi sukuhaara lähtee v. 1673
syntyneestä Urbanuksen tytär Saaran tytär Mariasta ja appeni suku Henrikin pojan
tyttärestä. Kaukaiset sukulaiset Katri Emilia Vanhatuuna ja Martti Eemeli Räikkälä vihittiin
vuonna 1933.
Eläkeläisenä olen harrastanut lähiseudun historiaa tukeutuen tiedemiesten tutkimuksiin.
Yksi työ on historiallisen eräreitin vuosilta 1100-1600 selvittäminen nykykarttojen ja reitin
erikoisten osien valokuvien avulla. Toinen työ on Lauttijärven menneisyyden selvittäminen
vuoteen 1810, jonka jälkeen nykyasukkailla on läheinen suhde, eivätkä he välttämättä pidä
asioiden julkisuudesta, vaikka mitään ongelmia ei ole ilmennyt. Kolmas tuö on
Pyttymuseon esittely. Siitä olemme saaneet kehuja Suomen kotiseutumuseon (600 kpl)
tutkijalta. Museomme on sen mukaan ainoa, jossa on esiteltyinä tuotteita,
käsinvalmistuksen työkaluja ja viimeisiä koneita. Ja sen mukaan myös Suomen paras
lajissaan. Kiitos siitä kuuluu kolmannen polven pytyntekijä Antti Eskolle sekä koko
Merikarvian yhteisölle. Keräsin myös kansanrunoilija Päkkengin löytyneet,
fraktuurakirjaimilla painetut runovihot ja ne muistitiedot henkilöstä, joita eräät naapurit
olivat vanhemmiltaan kuulleet. Merikarvialaisten puumerkkejä keräsin
maanmittausasiakirjoista ja tekijän luvalla rovasti Ekon seurakunnan arkistoista keräämistä
asiakirjoista. Näitä olen saanut tallentaa Merikarvia-seuran kotisivuille ironiseksi
tarkoitetulla nimellä ”Kootut tekoset”. Långfors-Starkin suvusta kokosin sukulaisten
kirjoituksista ja valokuvista kootun, 300-sivuisen sukukirjan. Sen työtävaativin osa on
Markku Tarkkion havainnollinen sukuluettelo. Lisäksi olen kirjoitellut Merikarvian Joulu-
lehteen pieniä tarinoita.
Erikoinen tarina on meriaiheisen kotiseutukirjan ”Rantahuoneita ja rääkipaatteja ” tarina.
Avustin monen muun tavoin aineistonhankinnassa. Kirjoitustyön ja editoinnin teki Matleena
Pekkanen, mutta kun hänen työsopimuksensa päättyi ennen painatusta, jouduin minä
hoitamaan editoinnin toteutuksen. Tein sen yhteistyössä Siikaisten Myllypainon kanssa
Matleenan ohjeita noudattaen mahdollisimman tarkasti. Saimme perjantai-iltana työn
vamiiksi ja maanantaina piti aloittaa painatuksen valmistelu. Maanantaina luin lehdestä,
että kirjapainossa oli ollut varkaita ja kaikki tietokoneet sisätöineen olivat menneet.
Torstaina oli talossa uudet tietokoneet ja aloitimme editoinnin uudelleen muistelle, mitä
olimme tehneet edellisellä viikolla. Tapaus lienee Suomen kirjallisuuden historiassa
ainutlaatuinen. Toivottavasti Matleena on tyytyväinen.

Merikarvia-seuraan olen kuulunut sen perustamisesta lähtien ja puheenjohtajnakin lähes
parikymmentä vuotta. Sain kotiseutuneuvoksen arvonimen v. 2010 ilmeisesti koko
kotiseutuhenkisen yhteisön ansiosta. Suomen Kotiseutuliitto myönsi liiton korkeimpana
tunnustuksena kotiseututyön ansiomerkin v. 2019. Nämä kunnianosoitukset jaan mielelläni
koko Merikarvian kotuseutuhenkiselle yhteisölle. Yhteistyöllä kaikki on saavutettu.

Kotitilallani ole kerännyt kotoisia esineitä alkaen sota-ajan pimennysverhoista eli
”molotoffeista”. Toivon, että jokainen tallentaisi ja tutkisi oman sukunsa tavaroita, jotka
kertovat paljon menneistä niukkuuden ajoista. Itse ajattelin kauan, että ne eivät ole
tallentamisen arvoisia.
Nyt olen ollut kauan eläkkeellä ja asun vanhan kotitilani yläkerrassa. Alakertaa asuu
poikani Mikko vaimonsa Katjan ja perhekodin nuorison kanssa. Koti tarjoaa turvallisen ja
virikkeisen kodin monille nuorille, jotka koulun ohella pääsevät purkamaan tarmoaan
jääkiekko -ja jalkapallosarjoissa.
Perheen iloa himmentää Anna-Maija-vaimon sairaus. Hänellä on muistisairaus, joka estää
monien muiden vanhuuden vaivojen kotihoidon, Sitäkin on yritetty. Hän viettää
vanhuuttaan porilaisessa palvelutalossa, jossa me lähiomaiset käymme häntä
tervehtimässä. Hän ehti toimia hammaslääkärinä 35 vuotta ja osallistua moniin rientoihin
sekä myös kunnanvaltuustoon. Timanttihäitä olisi vietetty 7.8.2025, mutta juhlinta supistui
perheen vierailukäyntiin palvelutalon huoneessa.