Harjun lasitehdas
(1857) 1860-1874)

Lyhytikäinen ja vaatimaton Harjun lasitehdas on eräs niistä lasitehtaistamme, joiden synty oli ilmeinen erehdys. Miksi porilainen apteekkari lopettaa apteekkitoiminnan ja ryhtyy perustamaan lasitehdasta? Ehkäpä vain siksi, että lasitehdas käsitettiin tuottavaksi laitokseksi, varsinkin kun edesmennyt porilainen apteekkari Rickstén oli hyvällä menestyksellä isännöinyt Tuorsniemen lasitehtaalla, jonka johdossa toistamiseen oli apteekkari. Edvard Sourander ryhtyi alkupuolella vuotta 1857 puuhaamaan lasitehdasta Merikarvialle.

Paikan valintaan vaikutti ilmeisesti se, että Merikarvia oli Porista lähtien lähin seutu, jossa vielä oli runsaasti metsiä. Sourander kuului samaan vanhaan porilaiseen kauppiassukuun, jonka eräs edustaja oli Sälinkään lasitehtaan toisena omistajana. Hän oli aloittanut apteekkitoiminnan Porissa 1845, mutta lopetti sen samaan aikaan, kun hän ryhtyi puuhaamaan lasitehdasta. Privilegioanomuksen hän jätti senaattiin 1.5.1857 ilmoittaen päättäneensä perustaa lasitehtaan talonpojan lesken Anna Samuelintytär Stubbilan omistamalle verotilalle Merikarvialle, Alakarvian kylään.

Hän liittää anomukseensa vuokrasopimuksen, jonka mukaan leski ja tämän täysi-ikäinen poika vuokraavat apteekkari Souranderille tilastaan metsäalueen, mikä määritellään seuraavasti: "pituudeltaan Tuorilan tilan rajasta niin kauaksi etelään kuin nyt on palanutta metsää ja leveydeltään molemmin puolin yleistä maantietä itään Tuorilan rajaan ja länteen Rokelin tilan rajalle. Vuotuinen vuokra on 4 h.r., minkä lisäksi leski saa, kun laitosta aletaan perustaa, 100 h.r."
Anomuksen johdosta määrättiin toimeenpantavaksi tavanmukainen kruununvoudin tarkastus itse paikalla. Se toimitettiin 14.7.1857. Souranderin edustaja esitti tarkastustilaisuudessa sopimuksen, jonka mukaan 22 paikkakunnan tilallista sitoutui toimittamaan tehtaalle polttopuuta. Alue, jolle tehdas oli tarkoitus rakentaa, oli kivikkoista harjua, missä metsäpalon jälkeen kasvoi kitukasvuista mäntyä, joten tältä alueelta ei polttopuuta ollut saatavissa.

Sitä voi saada sen sijaan pitkän aikaa tuulen kaatamista puista ja sahapuiden sekä rakennushirsien jätteistä, joita paikkakunnan metsät ovat täynnä - suureksi haitaksi metsän kasvulle ja laitumella käyville eläimille. Sopivaa hiekkaa on Tuorilan tilan maalla, mutta kvartsikiveä ei ole lähempänä kuin Pomarkun kappelissa, jonne on matkaa 3½ peninkulmaa. Muut raaka-aineet on tuotava ulkomailta, paitsi katajantuhka, jota saa Ahvenanmaalta.
Matka Poriin on 44 virstaa ja Brändön satamaan Merikarvialle 10 virstaa. Omana lausuntonaan kruununvouti esittää seuraavaa: "katsoen paikkakunnan yleiseen köyhyyteen, mikä johtuu siitä, että seudun viljelysmaat ovat laihat ja kivikkoiset ja että tilaisuus sivuelinkeinoihin puuttuu, koska metsästäkin voidaan käyttää vai sellaisia, joissa on maasta vietäväksi kelpaavaa puuta sekä huomioon ottaen, että vientipuuta otettaessa syntyy paljon polttopuuksi kelpaavia jätteitä, jollaiseksi voidaan lukea myös tuulen kaatamat puut, niin kruununvouti puoltaa lasitehtaan perustamista."

Anomus meni kruununvoudin lausunnon kera manufaktuurijohtokunnalle, joka puolestaan yhtyi tähän puoltavaan lausuntoon. Senaatin asiakirjoissa on myös päiväämätön ja nimetön paperi, joka ilmeisesti on esittelijän lausuntoluonnos. Siinä sanotaan: "apteekkarit Sourander ja Palander anovat kumpikin erikseen Merikarvialle suunniteltuja lasitehtaita varten privilegioita, Sourander Stubbilan tilalle 4 ½ peninkulmaa ja Palander Mattilan tilalle 5 3/4 peninkulmaa Porista ja suunnilleen saman matkan päästä Kristiinasta. Palander on jo ennestään Tuorsniemen lasitehtaan isännöitsijä ja pelkää nyt saavansa Souranderista kilpailijan ja on luultavasti vain ehkäistäkseen Souranderin aikeet myös anonut privilegiota Merikarvialle aikomaansa lasitehdasta varten, mikä ilmenee siitä, että kun ensimmäinen tarkastus toimitettiin kummallakin paikalla samana päivänä, Palander ei vielä ollut tehnyt sopimustakaan perustamispaikasta.
Asetuksen mukaan lasitehtaita saa perustaa metsärikkaisiin seutuihin ja koska Merikarvialla on huonompaa metsää ja varsinkin hirsien ja sahapuiden jätteitä, ei liene mitään syytä olla myöntämättä privilegiota kummallekin laitokselle. Todennäköisesti tulee kuitenkin vain toinen niistä perustettavaksi. Näin ollen tulee toisen hytin siirtämisaie Tuorsniemestä Merikarvialle raukeamaan."

Tämä nimettömän esittelijän käsitys, että yritys estää privilegion myöntäminen Souranderille sai Palanderin niin kiireesti uuden lasitehtaan perustamispuuhiin oli, kuten aiemmin on mainittu, oikea. Eikä Palander tyytynyt vain uudella lasitehdashankkeella karkottamaan Souranderin lasiteollisuuden alalta, vaan hän jätti senaatille myös kirjelmän, jossa hän jyrkästi vastusti privilegion myöntämistä Souranderille selittäen, että se metsä, jonka varaan Sourander suunnitteli lasitehdasta, oli jo ammoisina aikoina varattu Tuorsniemen tarpeisiin. Hän tahtoi nuijia Souranderin hankkeen hengiltä sekä uuden että vanhan tehtaan voimalla: "Jos nyt sallitaan uuden lasitehtaan perustaminen vain muutaman peninkulman päähän Tuorsniemestä, niin lähitulevaisuudessa on tämän lasitehtaan pakko lopettaa toimintansa metsän puutteen takia, jota nyt jo on esiintynyt." Hän vetosi privilegioon, jonka Ruotsin kauppakollegio aikoinaan oli antanut.
Tämä kirjelmä lähetettiin Souranderille lausunnon antamista varten. Sourander huomauttaa, etteivät Merikarvian tilanomistajat ole milloinkaan sitoutuneet toimittamaan puita Tuorsniemeen, mutta sen sijaan kyllä hänelle. Myöskään Tuorsniemen privilegiossa ei ole mitään määräystä, jonka kanssa Souranderin suunnitelmat olisivat ristiriidassa. Hän odottaa privilegion myöntämistä sitäkin suuremmalla syyllä, kun Palander ei ole pitänyt Tuorsniemen lasitehdasta edes sellaisessa kunnossa, että se olisi pystynyt tyydyttämään paikkakunnan lasintarpeen, vaan lasia on ollut tuotava etäisemmistä lasitehtaista.

Nyt oli senaatti saanut riittävän selvityksen ja se otti samalla kertaa käsiteltäväksi niin hyvin Souranderin kuin Palanderin privilegioanomuksen ja suostui molempiin. Näin sai kaksi samalla paikkakunnalla perustettavaa lasitehdasta privilegion samalla kertaa 14.10.1857. Tämä oli eräs ajanmerkki. Elinkeinoelämässä oli tähän saakka noudatettu Ruotsin vallan aikuisia perinteitä sellaisina kuin miksi valtion säännöstelyä ihannoima 1700-luku oli ne muovaillut. Nyt alettiin niistä vähitellen irrottautua, mikä merkitsi yrittäjien lisääntymistä talouselämässä.
Souranderin lasitehdaspuuha sujui sangen hitaasti, mikä ei ennustanut hyvää uudelle tehtaalle. Sitä ei saatu pystytetyksi tavanmukaisen määräajan, kahden vuoden, kuluessa. Souranderin oli pakko anoa rakennusajan pidennystä. Tällöin hän anoi varmuuden vuoksi kahden vuoden lisäaikaa, koska hän "säästämättä voimiaan on tehnyt parhaansa ja alulle pannun lasitehtaan kuntoon saattamiseksi. Odottamattomat esteet ovat tehneet yritykset turhiksi". Mitkä nämä odottamattomat esteet olivat, sitä hän ei mainitse.

Tehdas valmistui vihdoinkin 1860 ja sai sijoituspaikastaan Harju -nimen. Hytissä, joka oli laudoista, oli 6-upokkainen sulatusuuni, kaksi oikaisu-uunia, neljä jäähdytysuunia, yksiupokkainen kuumennusuuni eli tempereruuni ja kaksi puunkuivatusuunia. Asuinrakennuksia oli kaksi, joista toisessa oli 18 huonetta ja kolme eteistä; toisessa kolme huonetta ja leivintupa. Lisäksi olivat tarpeelliset ulkohuonerakennukset mm. kaksi varastorakennusta. Tehtaasta tuli yleistyyppinen pikku laitos. Vuonna 1861 siinä valmistettiin 70 laatikkoa vihreätä ikkunalasia ja lisäksi pulloja ja hiukan talouslasia kuten maitokulhoja ja tuoppeja, kaikki tummaa lasia. Valkoista lasia ei tehtaassa valmistettu milloinkaan. Koko tuotannon arvo oli noin 1 050 h.r., siis sangen pieni. Seuraavana vuonna se kohosi 4 120 h.r.:aan ja oli vuonna 1864 30 600 mk. Tämä olikin Harjun lasitehtaan suurin saavutus. Kaksi vuotta myöhemmin tuotanto oli laskenut 13 750 markkaan ja katovuonna 1867 tehtaan toiminta pysähtyi kokonaan. Tämä oli ilmeisesti seurauksena siitä, että työväen palkka oli suoritettava osaksi viljassa, jota tehtaan puolesta ei pystytty hankkimaan.

Toimintansa lopettanutta tehdasta ei ollut helppo saada uudellen käyntiin, sillä ankaran katovuoden lamaannuttava vaikutus tuntui useana vuonna. Tehdas olikin pysähdyksissä kaksi vuotta. Kun toiminta 1869 uudelleen alkoi, ei se päässyt enää entiseenkään vireyteen. Päinvastoin tehdas kaksivuotisen toiminnan jälkeen taas pysähtyi. Tämän jälkeen Sourander ei enää saanut sitä lainkaan käyntiin. Tosin hän alussa vuotta 1874 suunnitteli puhalluksen aloittamista uudelleen, kuten näkyy eräästä Kuvaskankaan lasitehtaan isännöitsijä Petterssonin kirjeestä, jonka mukaan "Sourander houkutteli täältä puhaltajia Harjun tehtaalle". Kun hän tässä epäonnistui, hän luopui koko lasitehtaasta myyden sen porilaiselle kauppiaalle F. W. Rambergille 10.6.1874. Tämä ryhtyi heti toimintaan lasitehtaan käyntiin saattamiseksi ja puhallus alkoi syksyllä. Mutta jo vuoden 1874 lopulla se kannattamattomana ja Rambergin huonojen raha-asioiden takia pysähtyi eikä enää milloinkaan alkanut uudelleen. Viimeisenä puhalluskautena Harjussa valmistettiin 60 laatikkoa ikkunalasia ja 50 000 pulloa arvoltaan yhteensä 11 000 mk. Hytti jäi kylmilleen, kunnes se hajotettiin 1876 ja sen paikalle pystytettiin olutpanimo, joka sekin paloi 1886.

Lähde: Suomen lasiteollisuus (Annala 1948)

ylös kirjoitti Tauno Haukoranta
20.4.1995.