Merikarvian historiaa
Jorma Rinteen Kootut tekoset
Merikarvian museot
Pyt­ty­ma­ka­sii­ni
Kala-astiateollisuus Merikarvialla
Haminaholman historiaa lyhyesti
Merikarvian lasitehtaat
Lehtileikkeitä Ahlströmin sahalta Haminaholmasta
Alma Liljebladin elämää
Pärske, Alakylän kansakoulu
Kyläelämää Satakunnassa sarjassa Krookanlahden tarinoita
Merikarvian Pappilan kylän Paulakankaan mailla - Veikko Heikkilä
Merikarvian kirkot ja Vanha hautausmaa - Lauri Hakosalo
Urheiluseura Trolssin reipas
Antti Ahlströmin kaksoisveli Frans Ahlström
Arvo Mäkelän sota
Etikettejä entisajan kaupoista
Merikarvian ja Siikaisten talot ja asukkaat 1750-56
Porin porvareiden sukujuuria Merikarvialla
Urho Salmen muistelmat
Lauri Hakosalon Vanhoja muistellen
WPK talo valmistuu
Kertomus Merikarvian opettajayhdistyksen toiminnasta 1903-1904
Merikarvian kansakoulujen perustaminen alkaa.
Merikarvian kansakoulujen historia...
Kauppaneuvos Antti Ahlström
J.P. Kulosaari: Maan kohoaminen Pohjanlahden rannikolla
Nuorisoseuran historiaa
Postit Merikarvialla
Kirjoituksia Merikarviasta
Suojeluskunta Merikarvialla
Lauttijärven Lukko
Merikarvia-lehti
Väinö Myllyrinne
Ouraluodon historiikki
Merikarvian partiohistoriaa
MEKA TV:n video Krookasta
MEKA TV:n video Lauttijärvestä
Merikarvian historiaa > Lauri Hakosalon Vanhoja muistellen > Vanhoja muistellen sarjani I osa
« Edellinen | Seuraava »

Vanhoja muistellen sarjani I osa

Lauri Hakosalo

Aloin vuonna 2008 kirjoittaa ”Kuljen vanhoja muistellen” – artikkelisarjaa Merikarvia-seuran sivuilla. Olen saanut matkaa tehdessäni kanssakulkijoilta ja -lukijoiltani lisätietoja, jotka olen liittänyt tähän nyt mukaan.
Leipurinmäeltä, nykyisin tutummin Värenmäeltä matkani alkaa.
Totean tähän alkuun vähän Merikarvialle johtaneesta tiestöstä. Turusta Pohjanmaalle pikkukylien kautta kulkeva rantatie oli jo keskiajalla merkittävä kauppareitti ja postitie sekä alkuaan ainoa Porista pohjoiseen kulkeva väylä. Merikarvialaiset mielellään puhuvat tänäänkin rantatiestä. 1700 luvulla haluttiin rakentaa suora tieyhteys Porista Vaasaan. Sitä alettiin 1700 loppupuolella jo rakentaa. Se valmistui 1800-luvun alussa, jolloin mm. Etelämaa, Lammela, Lankoski, Tuorila ja Honkajärvi pääsivät valtatien yhteyteen. 1800 luvun alkuvuosikymmeninä valmistui Tuorilan ja Ylikylän välinen Merikarviantie sekä Strikantie.
Merikarvian kirkonkylässä tie kulki Krookkaan mutkitellen tiheään rakennetun asuinalueen läpi. Tätä tietä nyt lähden kulkemaan. Vuonna 1938 rakennettiin suorempi tie Kaasmannintien alkupäästä suoraan kirkolle. Tätä tietä tänään kutsutaan Kauppatieksi. Ohikulkutie Kouhin sahalta satamaan valmistui vuonna 1970 ja rantatien oikaisu Alakylästä Ylikylään vuonna 1971 ja silta yli Merikarvianjoen vuonna 1968 Lehtisen kosken kohdalla.
Matkani vanhaa Tuorilan ja sataman välistä tietä pitkin Vären kauppakeskuksen kohdalta alkaa kohden pappilaa ja sen pihan kautta Merikarvianjoen mutkaan asti, jossa siihen yhtyy Holmasta vasemmalta tuleva tie. Siitä tie kääntyi kunnantalolle ja kiersi Sepänmäen kautta Näsin talon ohi kohden mahtavan ison kirkon ja Meri Kinon ohittaen Alakylästä Ylikylään johtavan uuden rantatien ylittäen Työväen talon kohdalla. Tämä Vassan asutusalueen lävitse kulkeva tie valmistui vasta vuonna 1971. Entisaikaan Alakylästä tulevat kulkivat Itäkylän maalaistalon kohdalla Holman sillan yli suoraan Alaknuussin ja Itäkylän välistä kujaa ylös päästen sitten Tuorilasta tulevalle tielle Häyrisen talon kohdalla. Vanha rantatie jatkui toisaalle eli Riispyyhyn päin KOP:n kulmasta luoteeseen Kasalan kylään johtavana tienä.
Ala-Jumpin talo sijaitsi aivan Pappilan kyljessä maantien varrella. Sen omistajasuku oli vuodesta 1700 alkaen Elg, sitten 1800-luvulla Rosnell. Viimeksi talon omisti nimismies Koivisto. Hänen jälkeensä rakennukset purettiin ja tontti liitettiin Pappilan talon yhteyteen. Nykyisin Pappilan tilan rakennuksineen omistaa kirkkoherra Tom Broberg.
Yleisesti totean, että monet Merikarvianjoen varren talot olivat ala-alkuisia ja taaempana olevat ylialkuisia, esimerkiksi juuri Ala-Jumppi ja Yli-Jumppi, Ala-Knuussi ja Yli-Knuussi, Ala-Kasa ja Yli-Kasa.
Siis lähden raittia kulkemaan Leipurinmäeltä:
Kauppias Lyyli Värellä oli leipomo ja elintarvikeliike Leipurinmäellä, joka tänään on tutummin Värenmäki. Lyyli avioitui Timme Vären kanssa vuonna 1920. Timme oli urheilullinen nuori mies, joka harrasti metsästystä ja kalastusta. Hän hukkui traagisesti Merikarvianjokeen metsästysreissullaan vuonna 1927, 32-vuotiaana. Timme Väre oli syntyisin Kuvaskankaalta ja sukunimeltään Westerbacka. Sukunimen Väre hän otti suoraan olympiavoittaja Emil Väreltä, joka oli hänen idolinsa ja painivalmentajansa Viipurin Reippaassa vuoden 1918 aikoihin.

Lyyli Vären kauppaan saattoi soittaa käsivälitteisen puhelinlaitoksen kautta puhelinnumeroon 63, niin sillä tavoitti kauppiaan. Lyyli Väre mainosti kauppaliikettään Merikarvialla ns. tulitikkuetiketeillä. Tulitikkuaskin päälle oli liimattu teksi: Lyyli Väre, Merikarvia, puh. 63, Leipomo ja Sekatavarakauppa. Minun nuoruudessani lapsilla ja vähän vanhemmillakin oli tapana kerätä näitä etikettejä. Merikarvia-seuran verkkosivuille on alettu koota näitä kauppaliikkeiden mainoksia eli etikettejä. Lyyli Väre avioitui toisen kerran Kauppias Kelpo Toivosen kanssa, jolla oli koneliike Leipurinmäellä. Kelpo Toivosen tytär meni naimisiin afrikkalaisen prinssin kanssa, joista koko Värenmäki oli ylpeä. Prinssi kävi vaimonsa kanssa useamman kerran Merikarvialla. Tuohon aikaa tuollainen näky aina kohautti kyläläisiä. Muista itsekin heitä hieman kummeksuen katselleeni. Siksi harvinainen näky se sittenkin vielä oli, mutta komea katsella kummiskin. Opiskellessani Helsingin yliopistossa oikeustiedettä tutustuin silloin Kelpon poikaan Antti Toivoseen, josta myös tuli lakimies. Ensio Väre jatkoi äitinsä jälkeen kauppaliikettä ja hänellä oli oston kautta myöhemmin toinenkin kauppaliike tätä vastapäätä. Lyylin perinteikäs kauppaliike jouduttiin purkamaan tiejärjestelyjen vuoksi, joka oli Ensiolle kova isku. Ension toisessa liiketalossa oli toiminut aiemmin Johan Virtasen leipomo ja myymälä vuosina 1910-1930. Häntä kutsuttiin vanhaksi paakariksi. Leipurinmäen kauppiailla oli vähän toisistaan poikkeavat leivontatuotteet. Virtasen liikkeestä sai makeita leivonnaisia, kun taas Lyylin leipomosta sai ruisleipää ja muita vastaavia leipätuotteita. Leipuri Virtasen kuoltua hänen leskensä avioitui Erkki Rannan kanssa ja heidän toimestaan liikerakennus muuttui nykyisinkin olevaksi kaksikerroksiseksi asuin- ja liikerakennukseksi. Sittemmin kauppias Mäkinen piti kauppaa siinä, kunnes Ensio Väre osti sen Mäkiseltä tämän muutettua paikkakunnalta vuonna 1961. Liike avattiin 11.7.1961 ja sinne siirtyi kaupan rautapuolen kauppatavarat. Vären kauppiassuvun jäsen Tapio Väre jatkoi Rauta-Väre nimellä kaupanpitoa aina 1990-luvulle saakka, jonka jälkeen kaupanpito tässäkin paikassa loppui. Kauppiasveteraani Ensi Väre asustaa tämän talon yläkerran huoneistossa eläkepäiviään viettäen yli 90-vuotiaana pirteänä vanhuksena.
Paula Peltonen tiesi kertoa, että Väinö Viljam Virtanen oli syntynyt Vaasassa 13.12.1899 ja hän kuoli Helsingissä 18.10.1984. Hän muutti sukunimensä vuonna 1937 Vormalaksi. Hänen vanhempansa Johan Vihtori Virtanen ja Iida Maria muuttivat Vaasasta Merikarvialle vuonna 1901. Leipurimestari Virtanen alkoi leipomoliikkeensä sittemmin Tapio Vären entisessä kauppaliikkeessä, kuten yllä jo kerroin. Väinön sisar oli Paula Peltosen äiti Irene Kyläkoski e Koskenkorva os. Virtanen. Väinö Vormala valmistui opettajaksi Rauman seminaarissa ja hän toimi opettajana Helsingissä. Hän oli arvostettu taidemaalari, joka debytoi Helsingissä jo 1928. Hänellä oli useita yksityisnäyttelyjä ja hänet palkittiin Helsinki mitalilla vuonna 1964. Hän opiskeli taidetta Pariisissa vuosina 1928 -1929.
Rauta-Vären vieressä vesitornille päin kuljettaessa oli Vilho Riihivaaran punainen mökki, talon pääty päin tietä, sekä tänään jo kauan purettuna ollut kolmen perheen asunnot käsittävä puuvuokratalo, liikemies Kouhin työväen asuntoina. Kouhi osti tontin kauppias Vilho Riihivaaran leskeltä. Rakennuksen toisessa päässä asuivat 1950-luvulla Olavi ja Bertta Uurre perheineen. Keskimmäisessä huoneistossa asui paikkakunnalle muuttanut Elli Blomberg jonkin aikaa lastensa Tapion, Lean ja Elisan kanssa vuonna 1954. Blombergien muutettua pois omaan kotiinsa Mäntylahden maalaistalon lähelle tähän asuntoon muutti Miina Järvisen perhe. Kolmanteen asuntoon muutti 1924 kauppias Vilho Riihivaaran leski. Tuulikki Haanpää mainitsee tutkimuksessaan Merikarvian kirkonkylä 1900- luvulla siten, että vuonna 1924 Kouhin vuokrataloon muutti kauppias Vilho Riihivaaran leski, joka piti siinä myös kauppaa. Kannattaa lukea Haanpään tutkimus, sillä se antaa paljon tietoa Merikarviasta.
Leipurinmäellä toimi Popoffin kauppaliike, tunnettiin myöhemmin Riihivaarana. Venäläistä sukunimeä Popoff, ei juurikaan tänään enää Merikarvialla muisteta. Se käännettiin suomentaen nimeksi Riihivaara. Pauli Riihivaara entinen Popoff muistetaan Merikarvialla taitavana urkurina ja hän oli myös partioaatteesta syvällisesti vaikuttunut ollen perustamassa Merikarvialle jo 1917 Meren Pojat nimistä lippukuntaa yhdessä kirjailija Martti Santavuoren kanssa nuorina lyseolaisina. Merikarvian Partioliikkeestä voit lukea enemmän Merikarvia-seuran verkkosivuilta. Sittemmin tapaamme Popoffien kauppaliikkeet KOP:n kohdalla matkamme edetessä sinne saakka.
Näyttää siis siltä, että Leipurinmäki oli oman aikansa eli 1900 luvun alun liikekeskus, siksi paljon siellä oli monenlaista kaupallista ja muutakin toimintaa.
Lähden Vihtori Ojalan kodin ja autotallirakennuksen suuntaan. Ennen sitä Vären entisen rautakaupan vieritse johtaa tie, jota tässä yhteydessä kutsun Antin tieksi tai jopa Antti Ahlströmin tieksi taikka Impivaaran Herran raitiksi maakauppias J.W. Norrgårdin kunniaksi, Ylä-Kasan taloon, joka on Antti Ahlströmin syntymäkoti.
Impivaaran Herra syntyi 12.1.1825. Hän oli saha- ja puutavaraliikkeen harjoittaja. Suuri Aleksis Kiven seitsemän veljeksen ystävä, niinpä proomut nimettiin Juhanista Eeron asti ja vielä yksi Kolistimen Ukko nimillä ja hinaaja oli itse oikeutetusti Aleksis Kivi. Ja kotitalo Leipurinmäen syrjässä totta kai oli Impivaara. Impivaaran Herran saha oli Tapio ja lastauspaikka Jukola.
Koska olen kirjoittanut laajan kirjoituksen Antti Ahlströmistä erikseen, en nyt kerro hänestä paljon. Löydät kirjoitukseni Merikarvia-seuran sivuilta sen historia osiosta. Kuitenkin jotain tähänkin laitan: Antti Ahlströmin suku oli Pirkkalan Naistenmatkan kylästä kotoisin ja hänen isoisän isä Matti Ahlström oli sotilas ja ammatiltaan räätäli. Merikarviasta alkoi tulla paikallisen liike-elämän keskus Antti Ahlströmin syntyessä Merikarvialla. Tänne olivat saapuneet Matin kuoltua Pirkkalasta samanaikaisesti orpopojat Antti ja tämän veli Jussi, joka oli viisi vuotta Anttia nuorempi. Jussi oli syntynyt 30.5.1757. Luultavaa on, että Antti ja Jussi saapuivat Merikarvialle ikivanhaa Rantatietä pitkin. Merikarvialle saavuttuaan Antti ja Jussi menivät sotamies Kaasmanin luo, jolla oli torppa kirkonkylässä, nykyisellä Vären mäellä Silto-nimisessä talossa. Veljeksistä nuorempi pääsi asumaan Kaasmanille ilmeisesti siitä syystä, että Kaasman oli hänen isänsä tuttu sota-ajoilta. Antti pääsi heti palvelupaikkaan, paimeneksi kesäisin ja talveksi hevospojaksi Mäkelän taloon. Vartuttuaan Jussista tuli vahva työmies ja kelpo renki, joka alkoi saada hyviä vuosipalkkoja. Jussi säästi ja pani rahat talteen ja näin hän loi Ahlströmin varallisuuden ensi perustan. Jussi meni naimisiin 21-vuotiaana talon tyttären kanssa. Anna Juhontytär oli Yli-Kasan talon omistajan Juho Tuomaanpojan tytär. Juhani Matinpoika Ahlström mainitaan vuosina 1806-1811 Yli-Kasan talon osaomistajana Ylä-Karvian kunnassa. Näin köyhästä kulkija Jussista tuli ensin torppari ja pian jo talonisäntä ja hallitsi hän taloansa kuolemaansa saakka eli vuoteen 1838. Anna vaimo kuoli jo vuonna 1830. Anna ja Jussi olivat molemmat syntyneet samana päivänä ja samana vuonna. Erkki Ahlström, s. 1787 oli tulevan kauppaneuvoksen isä. Erkki oli liikemies, jolta Antti sai hyvää oppia omalle liikemiesuralleen. Itse asiassa voidaan hyvällä syyllä sanoa, että juuri Erkki oli Ahlströmin liikesuvun ja puutavaraliikkeen luoja, jolta Antti sai perustan liikemiestaidoilleen. Erkki isä olisi halunnut pitää työssä kanssaan toimeliaan ja älykkään poikansa, mutta Antin äidin ja sisaren Marian painostuksesta Antti lähti vuonna 1844 17-vuotiaana Poriin kouluun ja isä ajoi hänet hevosen rattaissa Noormarkun kunnan ohittaen, josta kerran oli tuleva hänen liiketoimintansa keskeisin paikka. kouluun Poriin. Antti Ahlströmin kaksosveli Frans on jäänyt meille merikarvialaisille aika vieraaksi. Siksi olisi hyvä kaivaa hänen elämänsä aikaiset puuhat esiin.
Leipurinmäestä puhuttaessa ei saa unohtaa kulkukauppias Mitroa, jonka asuintalo oli heti Rauta-Vären jälkeen. Taloa ei enää ole. Mitro tunnettiin myös karjalaisena Laukkuryssänä, ilmeisesti juuri siitä, että hän säilytti myyntiartikkelinsa matkalaukussa, jota sitten piti polkupyöränsä takahäkkärällä ajellessaan myyntimatkojaan. Taloon päästyään hän avasi matkalaukkunsa ja mm. puhutteli ostajaa: Ostakaa ”miehellä” ei siis miehelle, tästä hyvät housut”. Vaatetavaraa Mitro juuri myikin. Ennen Mitroa talossa oli kelloseppä Aarne Salon liike. Samassa talossa on toiminut tutkija Haanpään tiedon mukaan peltiseppä Valtosen peltisepänliike vuosina 1910-1920 luvulla. Mitrolla ei siis ollut kauppaliikettä lainkaan talossaan.
Poliisikonstaapeli Häggrotin omakotitalo oli Mitron taloa vastapäätä. Hänet tunnettiin paikkakunnalla kovana ”pirtupoliisina”, jota salakuljettajat ja pirtun myyjät saivat pelätä. Poliisikonstaapeli puhelinnumero oli Merikarvia 18, jolla häneen sai hyvin yhteyden. Lauri Hietikon perheväellä oli minun nuoruudessani Värenmäellä omakotitalo, joka tänäänkin seisoo paikallaan. Mielenkiintoisaa on todeta, että juuri Hietikon tontilla sijaitsi kuulu ”soittokallio”, jossa kylän nuoret kokoontuivat musisoimaan. Tämä kallio oli oman aikansa nuorison kokoontumispaikka, jossa laulettiin ja musisoitiin yhdessä. Mäellä oli syvä ”kalliokrooppi”, joka myöhemmin osin poistettiin, kun tonttia isonnettiin ja paranneltiin. Kerrotaan, että tällä kalliolla jo Isovihan aikana oltiin yhdessä rukoilemassa. Soittokallio nimen alkuna oli se tieto, että siellä soitettiin isoa sarvea. Ensio Väre on vahvistanut tämä tiedon. Mielenkiintoisasti Ensio Väre mainitsi Värenmäellä hänen liikkeessään olleen poliisiputkan, jonne naapuri Häggroth toi asiakkaitaan suojaan. Toinenkin Soittokallio löytyy tänään mm. soittokalliontienä Ooperinmäen jälkeen, mutta se ei ole se paikka josta nyt kerron. Vihtori Ojalan talon tietä kuljettaessa kohden Lasse Lehtosen autokorjaamorakennusta oli Norrgäle, joka oli kansankirjailija Matilda Roslin-Kalliolalle tuttu paikka. Se sijaitsi nykyisen Heikki Särmen tontilla. Ahlroth oli alkuaan Ahlström, mutta hän otti käyttöönsä juuri Ahlroth nimen. Valokuvaaja Anni Jumppi otti Norrgälestä hienon kuvan kesällä 1924. Matildan isä oli kalastaja, suutari ja maanviljelijä. Matilda kävi nuoruudessaan Norrgälessä hoitamassa kirkkoherra Bergelinin tyttäriä, joista toinen oli pahasti alkoholisoitunut, näin kerrotaan.
Palomäen talo oli Mitron taloa vastapäätä. Nykyään talon omistaa Kari Oksanen. Se tunnetaan paikkakunnalla uusimpana työväenyhdistyksen talona.
Mitron talon ja E.V. Lehtosen talojen väliin jäi Viktor Lehtosen peltisepänliike, jota rakennusta ei enää ole. Liikkeen peltistä tehty liikekilpi osoitti, että nyt ollaan peltisepänliikkeessä.
E.V. Lehtonen alkoi pitää ensin polkupyöräliikettä vuonna 1923 Ojalan ja Lindellin risteyksen lähellä talossaan. Vuonna 1935 hän perusti jo autokorjaamon. Nämä rakennukset ovat edelleen paikallaan, nyt jo pitkään tyhjillään. Hänen pojallaan Lasse Lehtosella oli myöhemmin oma autokorjaamo heti Ojalan talosta vähän Eskon pyttytehtaalle päin mentäessä. Tänään rakennus palvelee Konetyöstö Tapani Kuusisen liiketoimintaa, joka on metallialan yritys.
Ojalan mäen ja nykyisen Antintien risteyksen välinen tie rakennettiin ilmeisesti vuonna 1938. Sen varrella on nykyisin ns. vanhoista kauppaliikkeistä Hento ja A.B Salan liiketalo, jonka tänään omistaa Veikko Öström. Hentolla oli vaateliike ja hänen puolisollaan oli siinä kirjakauppa. Hento hoiti liikettään vuoteen 1978 saakka. Hento Sala palkittiin yrittäjien jakamalla yrittäjäpytty nro 2:lla.
Muistan tänäänkin hyvin kun ostin kirjakaupasta Tex Willerin, sen pitkänomaisen ja kapean hyvin suositun vihkosen. Yhteiskoulussa Raunelan pojalla, luokkatoverillani oli tapana ostaa kirjakaupasta kaikki Tex Willerit. Hän vuokasi niitä sitten oppilaille koulussa luettavaksi ja hän tienasi pitkän pennin myyntitoiminnallaan. Ostin itsekin tuo ainoan kerran ja kaupan ainoan Willerin ja ryhdyin sitä vuokraamaan. No, eihän Raunela siitä pitänyt. Lopetin kuitenkin tähän ainokaiseen kertaan oman myyntitoimintani, mutta Raunela jatkoi sitä... Nuo vanhat Tex Willerit ovat tänään arvossaan.
Veikko Öströmin aikana siinä oli Meka-Market. Aika hauskasti merikarvialaiset nimittivät Salan kaupan Valituiksi Paloiksi johtuen siitä, että taloa laajennettiin paloissa.
Merkittävä hieno rakennus oli seurakunnan kanttorilleen rakentama oma talo. Kanttori Reino Rannikko muutti siihen, nykyisin talon ja tontin omistaa apteekkari Jouko Mörö. Heti sen jälkeen oli rovasti Väinö Raitalan omakotitalo. Raitala oli täällä kirkkoherrana varsin pitkään ja hänet on haudattu vanhalle hautausmaalle.
Salan liiketalon takana oli metsäteknikko Viljo Yli-Kerttulan omakotitalo. Hänen vaimonsa toimi terveyssisarena. Perheen lapsista Saara Yli-Kerttula, joka oli luokkatoverini, toimi pitkään ansioituneena kansanedustajana ja myös eduskunnan puhemiehenä. Hän toimi aktiivisesti SDP:n riveissä. Viljo isä oli Merikarvialla kokoomuspuolueen kantavia voimia. Saara kävi keskikoulu Merikarvialla ja pääsi Euran lukiosta ylioppilaaksi.
Sähköpallon liiketalo, jota merikarvialaiset nimittivät jakorasiaksi, omistivat Risto ja Hanna Lehtonen. Risto oli Sähköyhtiön palveluksessa sen toimitusjohtajana ja Hanna piti sähköliikettä. Hanna toimi kunnanvaltuustossa ja otti osaa moniin harrastuksiin mm. yrittäjäyhdistyksessä. Risto oli taitava jalkapalloilija, oli pelannut Rosenlew 38 joukkueessa Porissa. Heti Merikarvialle tultuaan hän perusti kuulun MePan jalkapalloseuran Merikarvialle ja pelasi itsekin joukkueessa.
Vihtori Ojalan tontin paikalla oli 1800-1900 vuosien vaihteessa räätäli H. Munckin talo, jota paikkaa alettiin sanoa Munkkilaksi. Munck tunnettiin myös kellosepän ammatista. Munck oli myös aikansa osallistuva kunnallismies. Ojalan talossa toimi jonkin aikaa Merikarvian Osuuskassa, varmaankin siitä syystä, että rouva Ojala oli pankin toimihenkilö.
Autoilija Ojala syntyi Hattulassa. Vihtori Ojalan varhaislapsuudessa ei vielä ollut autoja lainkaan. Hevoset tulivat Ojalalle ensin ajettaviksi suuressa kartanossa. Mutta kun ensimmäiset autot Suomeen ilmestyivät, niin Ojala lähti Helsinkiin autoliikennettä harjoittamaan. Vihtori Ojala ajoi Helsingissä jonkin aikaa ennen kuin hän muutti Merikarvialle. Ojalan ollessa suorittamassa asepalvelusta hänet valittiin Tarton rauhanneuvottelujen ajaksi Suomen valtuuskunnan autonkuljettajaksi. Ojala muutti Merikarvialle Ylikylän kylään vuonna 1920 veljensä Heikki Ojalan autoliikkeen palvelukseen. Vuodesta 1925 alkaen Vihtori liikennöi Merikarvia-Pori -Merikarvia väliä. Tänään Ojalan liiketoiminta on päättynyt sen jälkeen kun liike myytiin Aaro Mäkelälle Isojoelle. Vihtorin alettua autoilun linja-autoja ei tuolloin vielä ollut, vaan Merikarvia-Pori väli ajettiin kuorma-autoilla. Kun ensimmäiset linja-autot saatiin, Ojala hankki sellaisen ja pian useita sellaisia. Professori Wille Kaipainen kertoo Merikarvian joululehdessä vuonna 1993, että hänen perheväkensä tuli kesänviettoon Porista Vihtori Ojalan autokyydillä. Vihtori Ojala oli ostanut ilmeisesti Saksan armeijan ylijäämävarastosta Mersu merkkisen kuorma-auton. Siinä oli jo ilmalla täytetyt renkaat, kun silloin vielä käytössä olivat kovat umpirenkaat. Autossa oli pressukuomu, jossa oli pienet keltaisenhimmeät kuttaperkalasit. Istuinpenkit olivat puuta ilman selkänojia. Autoon kiivettiin puisia tikapuita pitkin. Matka Porista päättyi Ylikylässä Satakunnan Osuuskaupan pihaan.
Merikarvialle takaisinmuuttaja eläkeläinen Kerttu Pollari muistelee ”vuoden 1993 joululehdessä vanhaa kotiseutuaan, joka on paljon neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut. Vuosikymmenet ovat muuttaneet lapsuuden maisemaa paljon. Tiet näyttävät tutuilta, mutta sittenkin jotenkin vieraalta. Vanhoja tuttuja rakennuksia ei enää ole. On tullut kerros- ja rivitaloja, valaistuja ja päällystettyjä teitä ja runsaasti autoja kulkee marketista toiseen. On uuden elämisen makua. Mutta kirkko ja tapuli kohoavat suurina kiviaidan ympäröimällä korkealla mäellä. Hilakarin Satakunnan kauppa ja Levanderin Kansan kauppa ovat saaneet väistyä pois samoin kuin Koskivuon kahvilakin ja talossa ollut kemikaliokauppa, josta Kerttu osti äidilleen jouluksi kaksi nutturaneulaa. Kunnanhuone, joka Kertun isälle oli tuttu paikka, jossa hän esitteli rakennuspiirustuksiaan kunnansihteeri Lea Nurmiselle tai Alhon Hannalle. Kunnanhuoneen yläkerrassa oli tuolloin vielä vaatimaton kirjasto vaikeapääsyisten portaiden tasanteella. Eine Petterssonin kirjakauppa oli Orkullan mäellä, jossa jo tuoksui sivistys ja hienostuneisuus. Merikarviajoen mutkassa on vanha Pappila, paikassa jossa sen tuleekin olla. Sekin haluttiin eräiden taholta purkaa ”Kehityksen” kiihkeinä vuosina ja tilalle laittaa käytännöllisempi ”lättähattu”. Kertun isä puolusti vanhan rakennuskannan edelleen säilyttämistä. Pappila seisoo tänäänkin kuin etuvartiona joen mutkassa katselemassa kohti kirkkoa ja taivasta. Mieleen tulevat lotat kiipeämässä kellotorniin ilmavalvontavuorolleen. Ahlströmin kansakoulukin on vielä paikallaan tuoden Kertulle koulumuistoja. Opettaja Pekka Kyläkosken ääni tuntuu kaikuvan vielä, nyt muistoissa. Työväentalolla ei enää laula Erkki Junkkarinen ruusuja hopeamaljassa eikä Meri-Kinossa ihailla Kalle Aaltosen morsianta, jonka pääosan esittäjä oli Rolf Labbart. Näiden takana on nyt seniorikansalaisten asumalähiö, jossa puiston ankkuri ja joutsenet ilmaisevat, että ollaan merellisessä pitäjässä. Niiden paikalla oli aikanaan Vassan tulvapellot. Vassa päättyi Kalpakan kallioille, jolle nousi yhteiskoulun monille tutuksi tullut talvinen hiihtolatu”.
Muistan toki itsekin hyvin tuon ladun, jossa en osannut saada luistoa enkä ”pitua” suksiini. Niinpä poikkesin kotonani hieman juomassa mehua ja maistamassa äidin leivonnaisia, kun latu kulki aivan kotini viereisellä mäellä. En pärjännyt hiihdossa. Toisaalta olen Vapaatalon Franssin kanssa yhtä mieltä siitä, että vanhaa rakennuskantaa olisi tullut käsitellä hellävaroin ja Ahlströmin kansakoulu säilyttää, vaikka Kansakoulumuseona. Sen hävitys oli kulttuuriskandaali.
Jokisen Kaisan taloakaan ei enää ole eikä kutoja Kaisaakaan. Kaisa kutoi monta sukkaparia ja villahousua. Hänen kahvimökissään moni viivähti nauttien hänen leivonnaisiaan. Kaisan talon paikalla on nyt Hyrskylahden kukkakauppa ja hautaustoimisto.
muistan minäkin hyvin Kaisan leivonnaiset, joista munkit sopivat hyvin suuhuni.
Vihtori Ojala liikennöi vuodesta 1925 alkaen Merikarvia-Pori väliä. E.V. Lehtosen vanhan autoverstaan jälkeen ja Osmo Silton taloa vastapäätä sijaitsi Peltosen asuinrakennus, jota ei enää ole. Peltosen talon väki muutti Ruotsiin 1950 luvulla työn perään. Silton talo on vanha sotilastorppa, johon asettui vuonna 1700 syntynyt sotamies Henrik Kaasman, josta juuri Kaasmannintie on saanut nimensä. Sen jälkeen tuli Sirkka Leppäsen syntymäkoti Santamäki. Nykyisen puhelinkeskuksen paikalla oli puinen puhelinlaitos eli sentraali, jossa Aili Yli-Knuussi hoiti käsivälitteisesti puhelut. Talvisodan aikana kerrotaan sen edessä seisoneen kiväärimiehen vartiossa. Tutkija Haanpää kertoo sentraalin paikalla olleen Emilia Österbyn eli Markun Miljan pienen kauppapuodin, koska paikka oli tärkeä ja suojeltava. Tullessani Merikarvialle vuonna 1974 oikeusavustajan virkaan totesin, että täällä todella vielä on käsivälitteinen puhelinpalvelu. Helsinkiläisestä se tuntui todella kovin onnettomalta. Se vaikeutti asioiden järkevää hoitamista. Mutta sen ansiosta onnistuin voittamaan erään oikeusjutun. Helsinkiläinen vastapuoleni asianajaja jäi ällikällä, kun todisteeksi esitin ”käsivälitteisen todistuksen” siitä, että olin peruuttanut tärkeän valtakirja. Hän vain totesi ääneen, onpa Merikarvia oikea takapajula.
Palaan vielä hetkeksi Lindellin sukutaloon, jonka tänään omistaa Anja Lindell, parhaiten ”Anja tädin” tittelistä tunnettu seurakuntaihminen. Monet pyhäkoululapset hyvin muistavat Anja tädin ja hänen kerhonsa. Niin tekevät minunkin poikani Jussi ja Jouni, joka nyt puolestaan laulaa lapsilleen Emilialle ja Ilarille ”Jumalan kämmenellä”. Anjan isä Juho Rikhard Lindell, s. 26.6.1878, k. 8.6.1964, oli monitaitoinen mies, joka oli kirvesmies, lahtari eli teurastaja, parturi ja kylän ainoa ruumisarkkumestari. Hänellä oli 8 lasta Lintelskaksi kutsutun vaimonsa kanssa, tietää kertoa hänen lapsenlapsenlapsensa Asko Virta, porilainen rehtori ja Lyyti Virran poika. ”Alkaa, Lintelli tulee, kirjoitti nimimerkki antti eli Antti Yli-Knuussi Merikarvia-lehteen 3.1.2008. Juho Lindell oli pitkä mies ja hän oli innostunut elokuvissa kävijä Meri-Kinossa. Antti muisteli myös, että Lintellin kallio oli Värenmäen lasten oiva laskettelupaikka talvisin ja kesäisinkin leikkipaikka. Juho Lindell menetti kaksi poikaansa sodassa, Heikin ja Kallen. Kun Juho oli kylän arkkumestari, hän teki raskain mielin myös pojilleen arkut, joissa heidät saatettiin sankarihaudan multiin. Antti Yli-Knuussi on kirjoittanut lämminsävyisiä kirjoituksia elämästä Värenmäellä, siellä asuneista henkilöistä ja tapahtumista, jotka toivon saavani Merikarvia-seuran verkkosivuille perinnetarinoihin.
Juhon toisesta avioliitosta syntyivät yllä jo kertomani Anja ja Aimo, josta tuli opettaja. Juho Lindellin vanhin poika oli Juho August, Jussi Lindell, s. 29.9.1902, kuoli 30.8.1985. Jussin minäkin jo hyvin muistan, hieno mies kerta kaikkiaan hän oli katsella olemukseltaan pitkäpartaisena ja itsekseen puhuvana sekä samaan aikaan apumoottorilla varustetulla polkupyörällään ajaen. Hänestä saisi hienon näytelmän merenrantanäyttämölle, jos vain tekijä löytyisi. Jussi oli isänsä tavoin monilahjakas henkilö, sillä hän oli puuseppä, keksijä, voimistelija ja kyläpelimanni. Aluksi Jussi perusti puutyöverstaansa Lauttijärvelle, mutta sähkön puute toi hänet Ylikylään Merikarviajoen varrelle, josta hän osti Ahtin Matilta jokivarsitontin ja talon, johon hän alkoi rakentaa komeaa pytinkiä, joka tänäänkin seisoo paikallaan. Nyt sen omistaa Heikki Moilanen. Jatkosotaan meno keskeytti jo kolmen viikon kuluttua puusepänverstaan koneistuksen osittain sekä huonekalujen teon, mutta sodasta palattuaan elämä alkoi vakiintua ja monenlaiset työt odottivat Jussia. Puhelinkin hankittiin ja Jussin sai kiinni puhelimella soittamalla numeroon 91. Paljon sinne soitettiin, sillä sodan jälkeen tarvittiin Jussi osaavia käsiä, kun rakennettiin kovin ja ovia sekä ikkunoita tarvittiin. Minä erityisesti muistan Jussin ajavan veneellään kotoaan Merikarvianjokea pitkin merelle saakka. Jussi tunsi jokaisen kiven, joten hän ei juuri koskaan ajanut kivelle. Veneen kulkua oli mukava seurata 1950 luvulla Alisen uimarannalta omalla uintireissullani. Jussi vei sillä lampaita Ouran saaristoon ns. Värkin saarelle kesälaitumelle. Vene oli Atto nimeltään. Nimensä tämä vene sai siitä, kun lapsenlapsi Asko Virta ei tuolloin osannut sanoa kuin Atto, mutta hieno nimihän se veneelle on. Tänään ei taitaisi onnistua Jussin ison veneen tapaisella onnistua ajomatka merelle. Jussi keksijän taidot olivat erinomaiset. Satakunnan Kansa kertoi Jussin keksimästä laskukoneesta, jonka hän oli tehnyt vanerilevylle. Merikarvian-seuran ylläpitämässä Pyttymakasiinissa on tänäänkin nähtävissä Jussin tekemä ja käyttämä höylä ja höyläpenkki. Jussi oli urheiluseura Marsin voimistelija ja hän soitteli monet kylätanssit. Jussi sai vaimonsa Helmin kanssa kaksi lasta Lyytin ja Raimon. Raimo oli isänsä apuna verstaassa. Lyyti meni naimisiin Uuno Virran kanssa. Lyyti Virta syntyi vuonna 1928, ja hän elää iäkkäänä pirteänä vanhuksena Ylikylässä. Hänellä on seitsemän lasta.
Lindellin ja Ojalanmäeltä nykyiseen Antintien risteykseen ei ollut vielä tietä, nykyistä Kauppatietä, koska se valmistui vasta 1930 luvulla joko 1935 tai 1938?
Kouhin ja Häyrisen kujaa kohden kulkiessa oli entiseen aikaan tuiki tarpeellinen palokalustorakennus oikealla puolella kujan varrella, jossa säilytettiin mm. käsikäyttöistä paloruiskua. Tiheään rakennetussa puutalomiljöössä se olikin tuiki tarpeellinen. Häyrisen varastorakennus paloi maan tasalle vuonna 1963.
FM Olli A. Laurilan sukuni tarina kertomuksessa mainitsee Karvian joen laskeneen 1300-luvulla mereen kahtena vuolaana suuhaarana nykyisen kirkon kohdalla, jolloin kirkonmäki oli vielä luotona. Karkun erämiesten tullessa Merikarvialle meren äärelle kalastamaan ja metsästämään mainitsemani joki laski silloin vielä ilmeisesti Kouhin nykyisen pihapiirin edustalla olevan pellon kohdalla. Meri siis ulottui vielä silloin siihen asti. Laurila kertoo, että Alakylä sijaitsi 1300 luvulla noin 5,5 metriä nykyistä rantaviivaa ylempänä.
Kouhin sahasuvulla on ollut Merikarvialla aina tärkeä sijansa ja merkitys työllistäjänä. Palaan matkani edistyessä vielä usein Kouhin aikaansaannoksiin. Mutta jo nyt totean, että Monet merikarvialaiset ovat saaneet toimeentulonsa Kouhin sahalta. Kouhin suvun sahamiehiä on ollut kolmessa polvessa. Fredrik Ferdinand Kouhi s. 16.9.1871, k. 27.1.1936 ja Kosti Kouhi s. 13.9.1907, k. 1.2.1976 ja Risto Kouhi s. 19.3.1944. Olen matkallani jo jättänyt taakseni Kouhin ensimmäisen sahan Tuulikin sahan, joka oli nykyistä vesitornia vastapäätä. Tästä sahasta ei ole mitään tänään enää jäljellä muuta kuin paljon mukavia muistoja.
Mielenkiintoisaa oli, että Fredrik Kouhi tuli Merikarvialle Huittisten ja Kauvatsan suunnalta maanviljelysopin saatuaan Impivaaran Herran eli J.W. Norrgårdin palvelukseen ja aluksi Norrgårdin äidin omistamalle tilalle, jonka keskuspaikka tänään on nykyinen päiväkoti Norkoolin mäellä. Pian Impivaaran Herra näki pehtorinsa taidot sellaisiksi, että hän otti pian Kouhin liikeyrityksiinsä mukaan. Fredrik Kouhi osallistui pian myös kunnallispolitiikkaan ja hän oli perustamassa kunnan ensimmäistä kunnanvaltuustoa 29.9.1911.
Kouhin päätalo on Mågg eli Vanha-Heikkilä, jossa Maija ja Aino Itäkylä pitävät nyt majataloa ja leipomoa. Ennen Kouhin talon omisti Robert Österby (Itäkylä), jonka tytär Jenni ja hänen miehensä Fredrik Kouhi olivat talon seuraavat omistajat. Tällä hehtaarin alueella asuivat viisi Robertin ja hänen vaimonsa Anna-Kaisa os. Elgin , näyttelijä Taina Elgin isotäti, sisarusta: emäntä Jenni Kouhi, naimaton tytär Emilia pirttirakennuksessa, Alma Kaasman Yli-Jumpilla naapurina, Jussi Viertola tien takana naapurissa, Julius Österby otti sukunimekseen Toukola sanotun tontin nimen innoittamana. Robertin kuudes lapsi Bruno lähti Amerikkaan.
Häyrisen talossa oli Kalle Häyrisen kauppaliike vuosina 1934-1936, jota sitten myöhemmin piti K.G. Häyrinen Eeva vaimonsa kanssa. Tämä talo tunnettiin tätä ennen kauppias Elis Toukolan talona. Julius Toukola, entinen Österby piti kauppaa 1903-1912 ja Elis Toukola 1913-1929. Elis Toukola tunnetaan sukunimestä Kungsbacka eli Koskenkorva. Toukolan talossa toimi Tampereen Osake Pankki. Häyrisen talossa toimi myös matkustajakoti.
Toukola nimen antoi Impivaaran Herra, joka oli suuri Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ihailija. Häyrisen kaupan takana sijaitsi Jussi Viertolan talo sivukujan päässä. Viertola-nimikin on tuttu sanotusta Kiven kirjasta Impivaaran tavoin, jonka omisti maakauppias J.W. Norrgård, tunnettiin nimellä Impivaaran Herra.
Merikarvian Osuuskassa aloitti toimintansa ensin kauppias Toukolan talossa 27.10.1925, muutti sitten Vihtori Ojalan taloon ja palasi sitten Jussi Viertolan tultua Merikarvian Osuuskassan johtajaksi Viertolaan 25.2.1928, jossa se oli aina 15.6.1944 saakka. Vuonna 1951 vasta Osuuskassa rakensi oman liiketalon kirkkoa vastapäätä. Sitä ennen Osuuskassa oli vielä hetken kauppias Onni Koskivuon talossa.
Häyrisen talossa toimi myös jonkin aikaa nimismiehen kanslia Urpo Rantamon nimismiesaikana. Samoin siellä toimi Merikarvian maanlunastustoimikunta Ture Lindströmin johdolla, jolla oli kaunis talo Alakylässä. Häyrisen taloa koristi alkuaan myös upea torni, jossa mm. torvisoittokunta soitteli aika ajoin. Nyttemmin sitä ei enää ole rakennuksessa. Tänään tämän hienon talon omistaa nuohooja Sami Nygård.
Tämän jälkeen oli Yli-Jumpin talo ja tontti, jonka sittemmin tuli omistamaan Kosti Kouhi. Paikalla ollut päärakennus paloi ja sen paikka myytiin eri tonteiksi.
Luokkatoverini Merikarvian yhteiskoulusta Pertti Kohvakka muistelee mm. Merikarviaa paljon valokuvannutta Jumpin Annia: ”Olen Jumpin sukua äitini puolelta”, kertoo Pertti, joka omistaa oman muistelunsa Maria Josefinan tyttärelle eli äidilleen Aili Kohvakalle os. Renvallille. Tie, jota nyt kuljen eli Ojalan mäeltä Pappilan mutkaa toimi maantietä vielä vuonna 1956, sen jälkeen autot oikaisivat Leipurinmäeltä suoraa Krookkaan ajaen.
Yli-jumpin talossa, jonka tänään omistaa liikuntasihteeri Eetu Aaltosen perheväki, toimi apulaisnimismiehen kanslia. Hallikaisen Tauno tuli ensimmäisenä tähän uuteen virkaan Merikarvialle vuonna 1953. Kanslia toimi Jumpin emännän entisessä kamarissa, jonne oli kulkuna oma sisäänkäynti pihalta oikealla olevan kuistin kautta. Aikanaan tässä talossa, joka on vieläkin hyvässä kunnossa, toimi posti vuodesta 1893 – 1920, jonne puolestaan kuljettiin talon vasemmasta avokuistista.
Jumpin pihassa eli Annilan kiinteistössä toimi 1920 luvulla perustettu Merikarvian valokuvaamo, jota vuodesta 1948 alkaen piti Pertin äiti Aili Kohvakka. Tontin piharakennuksessa oli Paperi- ja Lyhyttavara-liike, jonka perusti Pertin isä Robert Kohvakka vuonna 1949. Tässä liikkeessä myytiin koulutarvikkeita, mutta ei kuitenkaan kirjoja, kun niiden yksinmyynti kuului kirjakauppias A. Salalle. Paperi- ja Lyhyttavaraliike lopetettiin myöhemmin kannattamattomana. Jonkin aikaa tämä liike toimi myös Orkullan mäellä. Näin kertoo Pertti Kohvakka omassa kirjoituksessaan.
Jumpinmäellä on aina ollut pitkät perinteet valokuvaamon paikkana. Pertti Kohvakan isoisä Hj. Renvall oli valokuvannut Merikarviaa jo 1900 luvun alussa asuen silloin ilmeisesti Jumpilla vaimonsa kotona. Renwall oli perustamassa Annilan valokuvaamoa jo 1920 luvun alussa perheineen. Anni Jumppi s. 1882, joka oli Aili Kohvakan äidin sisar, piti valokuvaamoa Merikarvialla kuolemaansa asti eli vuoteen 1941 saakka, jonka jälkeen sitä alkoi pitää Pertti Kohvakan isoisä Frans Hjalmar Renvall aina siihen saakka, kunnes talo paloi tulipalossa 1946 tai 1947.
Robert Kohvakka tuli auttamaan valokuvaamon uudelleen rakentamisessa Hjalmar Renvallia. Valokuvaamo siirtyi Kohvakoille vuonna1948 Renwallin ollessa silloin jo 75-vuotias.
Merikarvialaisia hyvin palvellut valokuvaamo toimi täällä 1920 luvulta vuoteen 1941 saakka Anni Jumpin pitämänä. Vuosina 1941 – 1947 valokuvaamoa hoiti Hj. Renwall. Sitten valokuvaamo toimi vuodet 1948 - 1970 Aili Kohvakan, os. Renvall pitämänä. Aili kuvasi henkilökuvia mm. rippi-, koulu-, hääkuvia sekä paikkakunnan huomattavimmat merkkipäivät ja hautajaiskuvat, kuten edeltäjänsä olivat aiemmin kuvanneet. Nämä kuvat olisi saatava kaikki Merikarvia-seuran haltuun, mitä pikimmin ja skannattuina seuran verkkosivuille.
Annilassa toimi vuodesta 1961 alkaen Satakunnan Kansan asioimisto, joka vuonna 1966 muuttui aluekont- toriksi ja lehden toimitukseksi, jota hoiti Robert Kohvakka. Kohvakan kirjoitukset muistetaan täällä hyvin nimimerkistä Rob. Lehtimiehenä Kohvakka kirjoitti ja kuvasi uutiskuvia Merikarvialta, sen mitä silloin Satakunnan Kansa tarvitsi ja kuvat valmisti Aili Kohvakka omassa valokuvaamossaan. Robert Kohvakan jäädessä eläkkeelle, ryhtyi Leila Saine jatkamaan lehtikonttoria vuonna 1970.
Muistan toki hyvin itsekin Robert Kohvakan. Hän oli isokoinen mies, joka mielellään kirjoitti paikkakunnan nuorista, urheilevasta nuorisosta. Hän oli samalla innokas urheilumies muutoinkin. Etenkin MePa oli lähellä hänen sydäntään ja paljon hienoja kirjoituksia löytyy Rob. - nimimerkillä varustettuna Merikarvian Kunnallislehden sivuiltakin. Innostusta kuvaa hyvin hänen kannustava otteensa, kun jalkapallojoukkue oli 20-0 tilanteessa häviöllä ja peliaikaa oli jäljellä viisi minuuttia, kuului katsomosta: ”Tähän asti on kaikki mennyt hyvin”! Ääni kuului Robert Kohvakalle. Kohvakka oli perustamassa Merikarvialle Shakkikerhoa ja Lionsclubia vuonna 1964.
Tuulikki Haanpää kertoo, että Ylijumpin ja Rosnellin välillä olisi ollut pieni mökki, jossa asui Reusan Liisaksi kutsuttu vanhempi naisihminen. Hän leipoi mökissään pullia ja myi niitä elannokseen. Koulumestarintietä rakennettaessa purettiin Paja-Isun Miinan talo, joka oli aivan uuden tien alkupään risteyksessä. Paula Peltonen os. Kyläkoski tiesi kertoa minulle kuitenkin, että Paja Isun Miinan pieni tölli sijaitsi Pajamäen tontilla, joka sijaitsi aivan Ensio Vären kauppaliikkeen takana. Tämän tiedon vahvisti minulle myös Ensio Väre. Paula Peltonen myös tiesi, ettei Erkkilän ompelimo koskaan sijainnut leipurinmäellä, vaan lähellä nykyistä vesitornia vastapäätä olevan ns. Pulkkisen talon paikalla. Ompelimon sijainnista siis ollaan vähän erimielisiä vieläkin.
Pappilan mutkassa ongittiin säynäitä oikein joukolla varsinkin kutuaikana ja saalista tuli runsaasti. Sitä vietiin myyntiin Tampereelle saakka säkkikaupalla rannan onkijoilta ostettuna. Koko joen ranta oli täynnä onkijoita aina Rantalan parkkihuoneelle saakka. Gröönbergin rannan kohdalla ei voinut onkia, koska joen virta oli siinä kohdassa liian vuolas, mutta heti näkkikivien jälkeen joen kääntyessä kohti Holman siltaa onkijoita oli vieri vieressä. Jotkut rakensivat pienen laiturintapaisen päästäkseen syvemmälle joelle. Säynävät olivat kilosta lähes kaksikiloisiksi kasvaneet. Ahkerimmat onkijat olivat Vihtori Sireen, Frans Tavastland, Huuko Laine, Raaffa Rouhikko, vanha Lindelli, Ville Notkee, Iidan Topi, Vihtori ja Ville Tuominen, Heikki Santamäki, Urho Kallio ja Lauri Laiho. Näin heidät nimesi Antti Aalto ”karvilaiset” kirjoituksissaan. Muistan itsekin onkineeni Kalpakan kallion alapuolelta joesta useita kymmen kiloisia säynäviä. Hienoa puuhaa se olikin. Hetkessä säynävien tulo loppui ja puuha päättyi siihen. Joen nahkiaiset ja norssit saapuivat samoin ja hetkessä ne olivat jo poissa. Piti tietää tarkka aika, milloin rannassa piti olla saalista pyytämässä. Kirkkoherra, rovasti Väinö Raitala oli hiukan harmissaan tästä pyynnistä, joka sattui olemaan parhaaseen kirkonmenojen aikaan, mutta hänkään ei voinut mitään tälle tapahtumalle. Säynäänkutu oli tätäkin tärkeämpi tapahtuma. Gröönbergin sisaruksilla Miinalla ja Sofialla oli tapana pestä rannassa pyykkiä muidenkin kuin omia. Paikka tunnettiin pyykinpesuplassina, jossa sekä Krookan että Pohjarannan naiset kävivät pyykkejään pesemässä. Korsun edustalla nykyään Merikarvianjoki kulkee yhtenä juopana eikä Näkkikiviä enää ole. Nyt perinnemuseon eteen pitäisi seuraavaksi nostaa kaksi uutta ”snäkkikiveä” kuivalle maalle muistuttamaan noista kuuluisista kivistä, joista kansankirjailijamme Matilda niin paljon kertoo. Noilta kiviltähän Snäckström – niminen mies aikoi ampua paikkakunnan kirkkoherran.
Gröönbergin talon osti sitten vuonna 1950 Heikki Ojala. Olikohan se talo sitten se sama talo, jossa kunnantoimistossa koko ikänsä työskennellyt Hilkka Ojala sitten asui kuolemaansa saakka.
Korsu ja Perinnemuseo ovat nykyajan luomuksia, hienoja sinällänsä. Perinnemuseo tosin perustettiin vuonna 1939 rakennettuun paloasemaan. Vuonna 1939 rakennetun paloaseman paikalla oli tätä ennen pappilan sauna. Jokivarressa oli kaikkiaan kolme jokivarren saunaa, joista vain yksi on tänään tallella eli Ala-Knuussin sauna.
Pappila rakennettiin vuonna 1820 ja sitä laajennettiin vuonna 1916. Kulkemani tie kulki Pappilan pihan kautta ja jakoi näin Pappilan tontin kahtia. Uusi tie pappilan pihan ohittaen valmistui Kirkkoherra Teuvo Innolan aikana 1.10.1955 ja tänään tie on nykyisellä kohdallaan.
Pappilasta kerrotaan melko kattavasti Merikarvian Kirkko sata vuotta- teoksessa, jonka teoksen on koonnut opettaja Reijo Ostamo. Tämän kirjan toteutti vuonna 1998 työryhmä jossa oli kolme opettajaa, Ostamon lisäksi Heikki Mattila ja seurakuntaneuvos Pentti Riihiaho sekä kirkkoherra Asko Aronen ja varatuomari Lauri Hakosalo.
Nykyinen Korsu sijaitsee kaivinkonemaiden päällä. Erityisen mainittava asia on Näkinkivien sijainti Merikarvianjoessa. Nyt niitä ei siis enää ole, sillä ne poistettiin joen perkauksen johdosta. Näkinkivet jakoivat, varsinkin tulvavesien aikaan joen kahteen haaraan, jolloin niiden väliin jäi saari. Juuri Palokuntarakennuksen kohdalla Merikarviajoki usein tulvi yli tien Pappilan tontin rajalle saakka ja se esti Itäkylästä tulevan kulun tyystin. Myös joessa suoritettu tukkien uitto usein aiheutti Pappilan mutkassa todellisen tukkisuman, jota sitten tukkilaiset yrittivät purkaa ja selvittää ja suuri yleisö uteliaana tutkailla.
Pappilan ympäristö siistiytyi, kun nimismies Eero Koiviston talo myytiin huutokaupalla vuonna 1966 pois siirrettäviksi, pappilan liiterirakennus myös myytiin. ”Pappilan ympäristö laajenee, kun kirkkovaltuusto osti nimismies Koivistolta Jokirannan tilan, jonka vanhempi väki paremmin tuntee entisenä Rosnellinä. Tämä tila liittyy välittömästi pappilan tonttiin, joten sen tontti laajenee lähes puolella hehtaarilla. Kauppahinta oli 30.000 mk” kirjoitti paikallislehti Merikarvian Kunnallislehti.
Merikarvian lukion historianopettajani Heikki Anttila kertoo paikallislehdessämme: Ylikylässä asuva 95v Frans Oskari Koskinen muistelee, että hänen nuoruudessaan vielä oli käytössä kestikievarilaitos. Niitä oli Tuorilassa, Siikaisissa, Lankoskella, Pirttijärvellä ja noin kaksi kilometriä Kellahden tienhaarasta Merikarvialle päin olevalla Ristikalliolla, jossa silloin toimi myös Ahlaisten seppä. Koskinen itsekin joutui suorittamaan kestikievarikyytiä ns. hollikyytiä, jota talolliset vuoron perään hoitivat. Nimismies asui tuolloin Kuvaskankaalla ja hän oli nimeltään Pettersson, jonka tyttärellä oli kirjakauppa kirkonkylässä ns. Orkullan mäellä. Koskinen muistaa ajan, jolloin nykyinen Impivaara-nimisen talon nimi vielä oli Ahlström, ja josta talosta lähti yksi Suomen suurimpia liikemiehiä. Vanha Norrgårdin herra antoi paikalle nimen Impivaara, jota hän omana nimenään käytti, kun talo hänelle joutui viime vuosisadan loppupuolella. Tämä Impivaara oli oikealta nimeltään J.W. Norrgård, vanhan Norrgårdin poika. Perikunta ei kuitenkaan kyennyt hoitamaan hänen kannattavia sahaliikkeitänsä: Ylinen saha, joka oli lähellä sähkölaitosta, Jukolan saha, ja yksi sahalaitos Pomarkussa. J.W. Norrgårdin hallussa oli vielä Tuorilakin. Sahaliike joutui perikunnalta Reposaaren Höyrysaha Oy:lle. Maatilat eli Norrgård, Malmi ja Markku perikunta myi Porista olevalle liikemies Ritalalle, mutta Ritala menetti ne Forssan tehtaitten omistajalle Julinille, joka myi jälleen tilat: Malmi myytiin palstatiloiksi mm. Veikkolalle. Markun tilan osti apteekkari Huhtinen. Professori Osara ja metsänhoitaja Kaivola ostivat Malmin ja Norrgårdin metsäalueet. Fredrik Kouhi taas osti Osaralta Norrgärdin viljelysmaineen 1930-luvun alussa.
Koskinen kertoo Anttilalle, että hän oli Merikarvian höyrysahalle tuomassa ”onkapannnua” Porista, jolloin avussa oli satoja miehiä ja konepajan reet onkapannun alla. Koskinen tuli Merikarvialle Siikaisista 1890 ja silloin täällä oli vain yksi kauppaliike eli Lindenin kauppa satamassa eli Krookassa. Tarkkilan talo on siinä, missä Lindenin poika Kustaa piti kauppaa. Sitten tuli Snellman Laviasta vuonna 1892. Hänellä oli kauppa lähellä satamaa, mutta hän itse asui siitä noin parin kivenheiton päässä sisämaahan päin. Seuraavat kaupat olivat Värenmäellä oleva Virtasen kauppa, nykyisen kauppias Mäkisen liikepaikalla ja Kansallis-Osake-Pankin talon paikalla ollut Popoffin kauppa, nykyisen Riihivaaran isä, Erkkilän paikalla oli eräs Nyholm niminen kauppias. Värenmäellä oli konekauppias Toivosen liike, nykyisin pitää kauppaa tyttärenpoika, joka tuli Jokioisista 1909. Väre alkoi leipurinliikkeensä v. 1922, mutta sitä ennen oli jo Virtasella leipuriliike, jossa myös myytiin ruokatavaraa. Pitäjässä on ollut apteekki nykyisellä paikalla, mutta sen vanha rakennus on siirretty Ollinmäkeen ja se on opettaja Ines Tommilan hallinnassa. Uusi apteekkirakennus tehtiin jo ennen apteekkari Huhtisen Merikarvialle tuloa. Huhtinen osti edellä mainitun Markku-nimisen kantatalon Vanhasta Norrgårdista, sillä Norrgårdiin on kuulunut kolme taloa: Norrgård, Markku ja Malmi. Markun talo sijaitsi Itäkylän eli Österbyn ja Ala-Knuussin välissä, Jumpin talon navetan takana.
Heikki Anttila kertoo vielä, että seppiä oli Merikarvialla ennen vanhaan useita. ”Vaskiseppä” Strandbergin paja oli paikalla, mitä nimitettiin Sepän mäeksi, lähellä Näsin taloa, siinä missä on ollut Mauno Saarisen kahvila sittemmin. ”Knuussin seppä” oli lähellä Ylistä Knuussia. Hän oli yleinen pitäjän seppä.
Suutareita oli useita ja he valmistivat pieksukenkiä. Kengät tehtiin saumoilla, pohjia ei naulattu. Myös pieksusaappaita tehtiin. Pieksukengät sidottiin nauhoilla. Talolliset itse parkitsivat nahat suurissa ammeissa. Ensin ne olivat kalkissa jonkin aikaa, että karva lähti pois. Siten vasta ne laitettiin parkkiin. Talviaikana käytettiin jalkineina toppitollukkaita, mutta nahkapohjaisia tollukkaita ei juuri näkynyt. Lehmän koipinahasta parkitsemattomana valmistettuja koipikkaita oli jokusella. Räätäleitä ei paljon ollut. Työvaatteina miehet käyttivät ainakin kesäisin rohtimista tehtyjä hurstihousuja ja samasta kankaasta tehtyä pitkää mekkoa joka vedettiin muiden vaatteiden päälle. Oli käytössä vielä 1910 vaiheilla eri puolella satakuntaa. Työhön mentiin varhain, heinänaikaan mentiin heinään klo 2-3-aikaan, kasteen aikana. ”Vikatteina” käytettiin sekä suora- että väärävarsivikatetta, mutta väärävarsi oli Siikaisissa yleisempi. Heinämaat olivat enimmäkseen luonnonniittyjä ja heiniä korjattiin latoihin sapiloilla, taljoilla tai takkavittoilla. Ruokana oli heinänteonaikana viiliä, leipää ja voita. Viili oli puuleileissä. Heinänaikana syötiin 4 kertaa päivässä, tavallisten kolmen aterian lisäksi ns. pikkusuurus klo 4 aamulla, yleensä ennen niitylle menoa.
Viljojen puinti suoritettiin joko varstoilla tai kepakoilla. Kepakoilla tapettiin kaurat, jolloin miehet polvillaan ollen löivät. Kepakoksi kelpasi kuusen oksakin, mutta usein lyötiin myös seisaaltaan kepakolla, jolloin kepakko oli väärä ja suurempi. Ensimmäiset tappurit tulivat käytäntöön aikaisintaan 1880-luvulla.
Kulttuurihistoriallisesti arvokas kansankirjailija Matilda Roslin-Kalliolan os. Ahlroth kirjailijakoti sijaitsee hienolla paikalla kirkkoon johtavan tien varrella. Matilda syntyi 28.5.1837 ja hän kuoli 25.4.1923. Matildan isä oli Suutari ja uunimestari Juha Ahlrot ja äiti oli Karoliina. Matildasta on paljon kirjoitettu mm. Merikarvian Kunnallislehdessä ja Merikarvia-lehdessä, myös minä olen hänestä oman kirjoitukseni laatinut. Kannattaa lukea eri kirjoittajien kertomukset tästä meille rakkaasta henkilöstä. Kerttu Raunela on tehnyt arvokkaan työn tekemällä kirjailijakodista pienoismallin. Matilda muutti itse rakentamaansa ja rakennuttamaansa taloon 28.11.1997, sen jälkeen kun hän oli eronnut miehestään Gustav Roslinista. Jonkin aikaa Matilda asui Sepämäellä, ennen kuin sai oman talon. Matilda nimitti talonsa Kalliolaksi ja otti Kalliola nimen myös sukunimekseen. Kalliola nimen syntymiseen vaikutti myös Matildan sukulaisuusyhteys kirkkoherra Bergelinin sukuun. Kalliola oli ruma paikka Matildan saadessa sen haltuunsa. Tonttia vastapäätä sijaitsi tuolloin riihi ja Lauttijärven ”kirkonmiesten” löyhkäävät hevostallit. Paljon kiviä kärrättiin paikalta ja Matilda istutti tontilleen puita ja pensaita, useat moneen kertaan huonosta kasvumaasta johtuen. Muuttaessaan Kalliolaan Matilda oli jo 60vuotias. Kirkkoherra Heman lahjoitti Matildalle tuon seurakunnan omistaman karun kallioisen tontin. Matilda oli suomenruotsalainen, mutta hän kirjoitti teoksensa suomeksi. Matilda vietti paljon aikaansa nuoruudessaan kirkkoherra Bergelinin sisarusten luona Norrgälessä, joka sijaitsi nykyisen Heikki Särmen omakotitalon paikalla. Heikki kertoi minulle, että tontilla on tänäänkin vielä muistoja tuosta asujaimistosta. Matilda toimi myös Ahlströmin kansakoulussa tyttöjen käsityön opettajana vuosina 1890-1891, kun Antti Ahlström pyysi opettaja Akseli Granqvistin pyytämään häntä opettajan tehtävään. Kirjailijakotia on aika ajoin kunnostettu, viimeksi se sai pärekaton, jolloin vanha tiilikatto hävitettiin. Onnistuin saamaan kolme tiiltä itselleni ennen kuin ne särkyivät kaatokuormaan heitettyinä. Kirjailijakotiin tehtiin veranta vuonna 1907, joka oli hänelle rakas paikka suurine ikkunoineen, josta hänen oli mukava seurata oman aikansa elämää ja kulkijoita. Talo maalattiin vasta 1940 luvulla ja keltaiseksi. Vuonna 1965 talo sai uuden maalipinnan ja silloin myös katto korjattiin. Merikarvian Kunnallislehdestä ja Merikarvia lehdestä löytyy usean eri kirjoittajan kirjoituksia kansankirjailijastamme. Erikoista oli, että Matilda ja merikarvialainen kauppias Wilhelm Popoff sittemmin Riihivaara joutuivat keskinäiseen riitaan suuren adressin aikoihin, jota käytiin sanomalehtien sivuillakin. Kannatta lukea siitä Nya Pressen lehdestä esim. ”En folkets kvinna” jutun
Tässä Matildan talossa asui siirtokarjalaisia jonkin aikaa heti sodan jälkeen, mutta muutoin se on ollut lähinnä museona.
Matilda puhuu savisillasta, joka oli hänen kotinsa lähellä, tiedätkö sinä siitä jotain? Se oli se tienosa, joka kulki paloasemalta Matildan mökille saakka. Ilmeisesti Merikarvianjoen tulviminen toi tielle savista vesiliejua, siitä nimi!
Matildan mökkiä vastapäätä oli kolmen poikamiehen kauppa, josta vielä on varsin vähän tietoja olemassa. Olikohan Heikki Ojala yksi näistä kauppiaista? Muistan nähneeni heistä kuvan, mutta minulla sitä ei ole. Onko sinulla? Sen haluaisimme saada Merikarvia-seuran valokuvasivuille kaikkien nähtäväksi.
Vanha kunnanvirasto saatiin, kun Kuvaskankaalla nimismies O. Petterssonin isännöimä Kuvaskankaan lasibruukin rakennus siirrettiin Orkullan mäelle, jossa se on siitä lähtien ylväänä seissyt, nyt museona. Kunnantalon Aartelon talon, aiemmin Seitola, puoleisessa päätyhuoneessa istui aikoinaan valtuusto tekemässä tärkeitä päätöksiä, kouluakin siinä pidettiin jonkin aikaa.
Kunnaviraston alapuolella oli kunnan makasiini, joka purettiin pois, jotta saatiin lisää autoille paikoitustilaa.
Sofia Seitolalla lienee ollut talossaan kahvila. Joka tapauksessa talossa oli Aila Laivosen parturiliike, jossa työskenteli myös Laivosen sisar, sittemmin paikkakunnalla hyvin tunnettu parturi Eevi Tähtinen. Oili Aartelo oli ammatiltaan hieroja ja hänellä oli asiakasvastaanotto kotonaan. Hänen molemmista pojistaan, Sakarista ja Jaakosta tuli arkkitehteja. Tänään Jaakko viettää paljon eläkeaikaansa tässä talossa.
Nykyisessä Heikki ja Kristiina Moilasen talossa asui Nestori Rantala, joka piti kauppaa ja kahvilaa 1917-1932 ja Edin Rantala 1932-1965. Nestori Rantalalla oli puhelin liikkeessään. Sinne pääsi numeron 3 veivaamalla. Tässä talossa asui myöhemmin kanttori Reino Rannikko, joka muistetaan taitavana monialaisena musiikkimiehenä, Hän opetti musiikkia yhteiskoulussa vuosien ajan. Hänen aikanaan mieskuoro ja sekakuoro voittivat Satakunnan laulujuhlilla hienoja sijoituksia, joista Mieslaulajaintalossa on sen seinillä muistoina upeita kirjallisia muistoja, kun terveyssisar Heinänen aikoinaan kaikki kunniakirjat laittoi näytille kauniisiin tauluihin. Rannikko oli myös harrastetaiteilija, jonka tauluja oli jokin aika sitten näytteillä Savugalleriassa.
Orkullan mäki, nykyisin Teuvo Uusimäen talo, on aina ollut vilkas kauppapaikka. Petterssonin neidit Eine ja Helmi asuivat talossa ja Eine piti kirjakauppaa vuosina 1911-1929. Orkullan mäellä oli Jalmari Lehtovirralla hautausliike vuoteen 1948 saakka ja sen jälkeen sitä piti Aili Salomaa. Sittemmin talon omisti Leo Salokanta ja siinä lienee ollut kukkakauppa. Ainakin siinä oli Ottilia Rantamäen kemikalioliike 1925. Ottilian kemikalioliike oli sittemmin satamatien varressa Karin kauppaa vastapäätä. Hän piti sitä yhdessä Ulfves-nimisen naisen kanssa. Rantamäen ensimmäinen kemikalioyritys alkoi toimintansa siis jo vuonna 1925. Siinä oli myös jonkin aikaa Signe Itäkylän kemikalioliike. Leo Salokannalla oli siinä hautausliike ja kukkakauppa. Myöhemmin Anja ja Heimo Haapaniemi pitivät Orkullan mäellä hautausliikettä ja kukkakauppaa. Talossa toimi jonkin aikaa myös kirjakauppa. Orkullan mäellä olevan talon osti Robert Kohvakka Aili Salomaalta ja Kohvakalla oli siinä Paperi- ja lyhyttavarakauppa sekä Merikarvian valokuvaamo sekä talon vieressä Kohvakan kioski vuonna 1950, mikä pieni rakennus on tänäänkin vielä paikallaan. Kohvakalla oli talossaan myös kylän ensimmäinen matkahuolta vuosina 1952-1955 tiesi kertoa Pertti Kohvakka. Sittemmin Koskivuon liiketalossa toimi Maijan baari ja matkahuolto.
Satamaan ja Kristiinaan johtavan tien risteyksessä oli kaksi suurta puista liikerakennusta. Oikealla sijaitsi KOP:n pankkitalo. Fabian Peltolan entinen Popoff omistamassa upeassa asuin- ja liiketalossa, jonka erikoisuutena oli tielle päin avautuva erityisen hieno portaikko alkoi vuosina 1905-1922 Merikarvian KOP:n haarakonttorin, nro 43, toiminta. Peltola oli KOP:n ensimmäinen pankinjohtaja v:sta 1916 vuonna 1929 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Pankkiin johti siis todella komea portaikko ja talo oli muutoinkin upean näköinen. Vahinko vain, ettei sitä enää ole, kun tilalla tänään on uuden kauden matalahko rakennus. Vären mäellä asuneilla Popoffin kauppiasveljeksillä, Fabianilla ja Filemonilla oli kaupat juuri Peltolan talon kohdalla Filemonilla vuosina 1887-1898 ja Fabianilla 1904. Heidät muistetaan Raja-Karjalan laukkuryssinä. Kertaan vielä, että Popoffin veljekset ottivat nimikseen, Filemon Riihivaara ja Fabian Peltola sukunimet. Filemonilla oli sekatavarakauppa 1887-1898 ja Fabianilla oli kangaskauppa 1904-1929.
Kujan varrella sijaitsi nykyisinkin olemassa oleva Pikku Pappila, jonka tänään omistaa yksityinen henkilö. Taustalla näkyi Ylikylän Uusi kansakoulu pihoineen, joka itse asiassa oli kunnan itsensä rakennuttama ensimmäinen kansakoulu vuodelta 1897 sekä Merikarvia-Siikainen Palovakuutusyhdistyksen komea talo, jonka erikoinen kattoikkuna sai uuden näytteen nykyisen arkkitehti Lauri Soraisen suunnitteleman uuden kirjastotalon päätyikkunassa, paikassa jossa tuo koulu sijaitsi ennen purkamista. Palovakuutusyhdistys oli kunnan vanhimpia yhdistyksiä, perustettu vuonna 1891.
Merikarvian Säästöpankki toimi tässä palovakuutusyhdistyksen talossa aina siihen saakka, kunnes uusi toimitalo valmistui eli 11.4.1965 saakka. Sittemmin säästöpankin talo tunnettiin Pikkukievarina. Nykyään sen omistaa yksityinen henkilö. Siinä on Kebab – liike tänään.
Satamaan kulkevan kujan alkupäässä sijaitsi Onni Koskivuon iso puinen mahtavan näköinen mansardikattoinen liiketalo. Tässä liikekeskuksessa toimi Juho Hyrskylahden polkupyöräkorjaamo 1938-1963, jonka jälkeen liike jäi Tauno Hyrskylahdelle. Juho Hyrskylahden pyöräliike täytti 25 vuotta 1.3.1963. Näin kertoi ”Kunnan Kuiva”.
Koskivuon liiketalossa oli Maijan Baari ja matkustavaisille oli odotushuone, linja-auto kun pysähtyi toviksi siihen edustalle asiakkaita odottamaan. Tässä liiketalossa oli sen toisessa päässä Hyrskylahden baari, suosittu kylän nuorison kokoontumispaikka. Siinä oli kylän ensimmäisiä Televisioita, jota kylän nuoret tulivat ihmettelemään ja tuijottamaan. Tässä talossa aloitti Mikko Leppänen kauppiasuransa Asko Oy:n myymäläpäällikkönä, huonekalukauppiaana ennen Alakylän kauppaansa.
Askolle myymälä Koskivuolle, kirjoitti ”Kunnan Kuiva”: Koskivuon liiketalo Ylikylässä on loppukesän 1963 aikana pessyt kasvonsa. Vanha baari on uusittu ja alakerran toisessa päässä entiseen osuuskassan huoneistoon on Asko Oy avannut huonekalumyymälän, jossa on myymälänhoitajana Mikko Leppänen. Sittemmin Leppänen tunnetaan paikkakunnalla vieläkin paremmin rakennusalan yrittäjänä.
Merikarvian Ylikylään saatiin tievalot niinkin myöhään kuin vuonna 1961. Merikarvian Sähkö Oy hoiti asian sen jälkeen kun kunnanhallitus oli antanut tätä varten 905 000markkaa. Näin saatiin Värenmäeltä Krookkaan kulkeva tie valaistua. Se tuntui hienolta! Tuota iltavaloa oli odotettu jo pitkään.
Koskivuon liiketaloa vastapäätä sijaitsi ehkäpä Suomen pienin poliisitalo ja poliisiputka, joka purettiin, kun uusi valtion virastotalo valmistui. – muistan itsekin varsin hyvin tämän poliisitalon, se lienee ollut oman aikansa pienin lainvartijoiden keskeinen paikka.
Lottamaja edusti oman aikansa ilmiötä. Mielenkiintoinen rakennus oli vielä 1930 lopulla toiminnassa ollut Lottamaja, joka oli lähellä ja juuri ennen Satakunnan Osuuskauppaa. Vastaavanlainen rakennus oli myös Tuorilassa. Kaunis pieni Lotta Svärd-yhdistyksen kioski, jossa myytiin lottien valmistamia tuotteita.
Sepänmäellä oli Hämeenmaan Kuffan pienehkö mökki, joka on tänäänkin sijallaan, nyt lähinnä kesälomapaikkana. Tavaslandin Franssina myös hänet tunnettiin. Hän oli rajasuutari, vaikka hän kyllä teki uusiakin jalkineita. Pieksuja ja saappaita hän teki, mutta pääasiassa hän korjasi vanhoja, puolipohjasi ja neuloi ratkenneet saumat kiinni. Kuffa oli mainio oravien pyytäjä, aivan pistämätön niiden metsästäjä, näin ainakin kerrotaan. Siinä puuhassa Kuffaa avusti sekarotuinen Jukka-koira.
Sepän mäellä, ennen Näsin päätaloa oli vaskiseppä Strandbergin paja, vuosina 1895-1930 ja sitä vastapäätä paljon myöhemmin Mauno Saarisen kahvila. Mitä ilmeisimmin Sepänmäki sai nimensä juuri tästä Strandbergin pajasta vai kuinka?
Kohti satamaa kuljettaessa oli Satakunnan Osuuskaupan melko suuret omat liiketilat. SOK:lla on aina ollut merkittävä asema kunnan alueen palvelutuottajana. Merikarvialle Ylikylään tuli Satakunnan osuuskauppa ensimmäisen kerran jo vuonna 1920 ja se toimi aina vuoteen 1922 saakka. Pysyvästi myymälä saatiin Merikarvialle 3.11.1926. Kiinteistö ostettiin kauppias Heikki Ojalalta, jolla oli kauppaliike 1916-1926. Muistan hyvin myymälässä toimineen Eetu Edvard Toivon, joka löysi kaupasta tulevan vaimonsa Airin. Heidän seurustelua oli mukava seurata kauppaostoksia tehdessä, oli se niin näkyvää ihastumista.
SOK:lle Ylikylään 1970- luvun alussa valmistui uusi liikerakennus ja lähellä sitä toiminut vanha liikerakennus jäi asuin- ja varastokäyttöön. Se paloi maan tasalle marraskuussa 1980. Muistan olleeni auttamassa sen sammuttamisessa, vaikka en vielä tuolloin ollut palokuntalainen. Uusikin SOK:n liikerakennus paloi räjähdysmäisesti muutama vuosi sitten, jota nopeaa paloa Alkon viinavarasto edesauttoi. Tilalle rakennettiin pian uusi nykyinen kauppaliike. Satakunnan Osuuskaupalla oli Merikarvialla parhaimmillaan viisi myymälää: Ylikylässä, Alakylässä, Satamassa, Tuorilassa ja Kasalassa. Alakylän myymälä avattiin kesällä 1.7.1929. Se toimi 1970-luvun puoliväliin saakka omassa liiketalossa. Alakylän pitkäaikaisena myymälänhoitajana toimi Paavo Lammi. Nykyisin kiinteistö on yksityiskäytössä ja sen omistavat Risto ja Leena Härmä. Satamassa Satakunnan Osuuskauppa toimi 1.6.1934 alkaen, nykyisissä Sannan kalaliikkeen tiloissa. Siellä oli myös SOK:n silakan suolaamo. Liikkeen kauppiaana oli Tyyko Venho, joka oli vanhan koulu- ja urheilutoverini Jorma Venhon isä. Tyykon vaimo Aino Venho os. Ruohomäki toimi pitkään opettajana Merikarvialla. – muistiini on erityisesti jäänyt, että Tyyko oli erinomainen kotileipuri, taisi tehdä leivonnaisia myyntiinkin. SOK:n sataman myymälän edustasta tuli todellinen aikansa kalastuskeskus, jonne monet kalastajat saapuivat veneineen mereltä myymään tuotteitaan, joita kilvan maakunnan ostajat saapuivat noutamaan. Tuorilassa Satakunnan Osuuskauppa toimi omassa liikerakennuksessa, nykyisen Konetuorilan paikalla. Siinä kaupassa oli myymälänhoitajana Onni Riutta. Kauppa avattiin 19.12.1944. Kasalassa Satakunnan Osuuskauppa toimi vuokratiloissa siinä, missä sittemmin Nancy ja Kalevi Purosalo pitivät Kasalan Talouskauppaa. Kasalassa myymälänhoitajana oli Elsa Aittamäki.
SOK:n Ylikylän liike on kaikkein eniten kokenut muutoksia. Kesäkuuhun 1985 liike tunnettiin Sokoshallina. Sitten liikkeen katolle ilmestyi S-Market Ankkuri- kilpi. Siitä tuli päivittäistavaroiden myymälä ja sen esimiehenä toimi 1973-1979 Teuvo Ylitalo. Vanha SOK:n liikerakennus paloivat rajussa tulipalossa maan tasalle. Vain varastorakennus jäi jäljelle, joka tänäänkin seisoo paikallaan, nyt Meriserin varastona.
SOK:n Ylikylän liike siis avattiin 3.11.1926 ja sen ensimmäiseksi myymälänhoitajaksi tuli Aarne Hilakari. Muistan vielä erittäin hyvin, kun Vassan rintamamiesasuinaluetta vastapäätä joen toisella puolella sijainnut iso Hilakarin omakotitalo paloi. Isäni oli meidän omakotitalon katolla täyden vesisangon kanssa sammuttamassa kipinöitä, joita lensi talollemme saakka.
SOK:n alapuolella kirkolle sittemmin johtaneen tien oikealla puolella alkoi Osuusliike Kansan liiketoiminta. Kansa tuli Merikarvialle jo vuonna 1916. Kansa rakensi vuonna 1952 uuden liike- ja asuintalon Ylikylän SOK:ta vastapäätä. Kansan kauppaan aluksi pääsi kulkemaan pientä polkua pitkin ja sieltä edelleen pääsi Hyrskylahden polkupyöräliikkeeseen ja kunnantalolle asti. Osuusliike Kansan vanha asuin- ja varastorakennus purettiin Kansan liikerakennuksen laajentamisen vuoksi vuonna 1966. Kansan kauppiaista erityisesti Martti Levander otti osaa yhteiskunnallisiin rientoihin. Hän toimi aktiivisesti Urheiluseura Marsin riveissä. Kansalla oli Merikarvialla myymälät Ylikylän kaupan lisäksi Satamassa, Alakylässä, Köörtilässä ja Haminaholmassa. Nykyisin Kansa liikepaikan omistaa Kivilahden liikemiessuku. Kansan kauppaan saattoi soittaa puhelimella numerolla 25.
Näin SOK ja Kansa palvelivat merikarvialaisia ostajia parhaan kykynsä mukaan. SOK oli lähinnä porvarikauppa ja Kansa oli työväen kauppa. Vielä 1950 luvulla eli minun nuoruudessani elettiin poliittisesti värikästä ja erottelevaa ajattelua. Minä urheilin LaLun ja osin jo Innon urheiluseuroissa, jotka olivat SVUL:n seuroja. Kerran innostuin osallistumaan Marsin kisoihin, jotka pidettiin juuri valmistuneella Ylikylän urheilukentällä. Onnistuin voittamaan monta alpakkalusikkaa. Kun sitten illalla isän työstä palattua esittelin saavuttamiani palkintoja, isä vähän ajan kuluttua sanoi: ” Vai olit oikein Marsin kisoissa!”. Kokoomuslaisen aatetaustan omaavalle isälleni se taisi olla vähän vaikeasti sulatettava paikka. Mutta ei hän siitä minua moittinut ja hyvä olikin. Tosin en enää sitten osallistunut Marsin kisoihin. Onneksi elämän virta on kulkenut sikäli hyvin, että tällaiset erot ovat kavenneet. Marsia ei enää ole, mutta monet työväenkin miehet ja naiset toimivat sittemmin jo Innon urheiluseurassa hyvin edustettuina johtoportaissa. Innon perustaja isoisäni Akseli Hakosalo varmaankin katsoisi kehitystä tänään hyvillä mielillä.
Kunnantalon ja kirkon välinen oikotie rakennettiin verraten myöhään, ilmeisesti vuonna 1938, jolloin uusi tie Vären mäeltä kirkon portaille saakka valmistui. Kirkkoon tätä ennen kuljettiin pengerrettyä kivisiltaa myöten Näsin kohdalta vanhalta tieltä. Kirkon edessä ja satamaan johtavan vanhan tien välissä lainehti viljapelto. Näsin sukutalon pihapiirissä ei enää ollut tien suuntaisena rakennettua isoa vanhaa Näsin taloa, Iso-Näsiä, joka paloi jo 1900-luvun alussa tuhoten ullakolla ollutta kirjallista vanhaa Merikarvian historiaa. Viktor Näsi rakennutti Iso-Näsin upeaan kuntoon, perusti kauppapuodin omaan taloonsa, jota emäntä suurimmaksi osaksi oman työnsä ohella hoiti. 30.5.1904 tuli poltti hänen omistamansa Iso- ja Vähä-Näsin talojen rakennukset karjoineen ja hevosineen niin tyystin maan tasalle, että vain heinäsuuleja jäi ulkoniityille. Iso-Näsillä pidettiin 1.12.1866 ensimmäinen kuntakokous ja siellä oli kunnan ensimmäinen kirjasto vuonna 1860.
Vähä-Näsin kulttuuritalo, jonka sairaanhoitaja Aini Näsi omisti, sijaitsi Näsin piha-alueen toisessa päässä. Juuri tässä talossa mm. suojeluskunta salaisesti kokoontui ja siellä pidettiin aikansa hienon väen juhlia.
Säästöpankin uudistalon peruskiven muuraus tapahtui 11.4.1956, jolloin pääportaan alle kätkettiin kuparilieriö, missä oli pergamentti, opettaja Aihe Lastun piirtämä ja tekstaama erittäin aistikas peruskirja. Lisäksi lieriöön laitettiin numero paikallista ja maakunnan lehtiä sekä nykyään käytössä olevia metallirahoja. Toimitusjohtaja Esko Sipilä luki peruskirjan. Pankin hallituksen pj. Paavo Huhtinen piti puheen ja peruskirjan muurauksen suoritti pankin kunniaisäntä, taloustirehtööri T.J. Veikkola avustajinaan Huhtinen ja J.H. Mäkipuro. Uuteen säästöpankkitaloon siirtyvät mm. Merikarvian kirjakauppa, K.G. Häyrisen liike ja Merikarvian Leipomon liike. Säästöpankin talossa pidettiin avajaiset lokakuun viimeisenä päivänä 1956. Upea kivirakennus on tilavuudeltaan 3.150 m3. Talon piirustukset on tehty Maaseudun keskusrakennustoimistossa Helsingissä, missä yleispiirustukset on valmistanut arkkitehti A. Hämäläinen, pääurakoitsijana Ahti A. Ahtolan rakennusliike Porista, sähköurakkatyöt on tehnyt Urho Tuominen Oy Porista, vesi- ja lämpöurakoitsijana oli Vesijohtoliike Huber Porista ja maalaustyöt teki Porin Maalaamo. Talon liikehuoneistot ovat vuokranneet A.B. Salan Kirjakauppa, K.H. Häyrisen Siirtomaatavaramyymälä ja Inkeri Lehtosen Leipomon myymälä. Lisäksi talossa on hammaslääkärin vastaanottotilat. Asuinkerroksessa on viisi asuinhuoneistoa ja ullakolla suuri sauna pyykkitupineen ja kuivausvintti. Kellarikerroksessa ovat liikkeiden varastot, pankin arkistoholvi, kaksi askarteluhuonetta ja tilava autotalli. Merikarvian Säästöpankki myi vanhan toimitalonsa, joka toimi vuonna 1930 rakennetussa talossa, kertoi paikkakunnan lehti.
Merikarvian kirkkomaalla on ollut useita kirkkoja. Nykyinen kirkko täytti 100 vuotta vuonna 1999 ja seurakunta peräti 360vuotta. Tästä tapahtumasta kirjoittajaryhmä Reijo Ostamon johdolla kirjoitti 118 sivun kirjasen. Kirkkoherra Asko Aronen opettajat Heikki Mattila ja Pentti Riihiaho ja varatuomari Lauri Hakosalo muodostivat kirja-aineiston kokoajatiimin. Kannatta lukea sieltä lisää tästä aiheesta. Todennäköisesti tähän kirkkosaareen on haudattu merikarvialaisia jo ennen kuin siinä oli minkäänlaista kirkkoa. Vakinainen asutus alkoi tulla Merikarvialla ilmeisesti vuonna 1303, kun silloin mainitaan Ander de Sastamall tulleen kirkonkylään asumaan. Tiedetään, että kirkkomaan ympärille rakennettiin hirsiaita jo vuonna 1679. Vuonna 1819 ilmenee seurakunnan pöytäkirjoissa, että lukkari Achanderin tulee valvoa, että vainajat haudataan lain mukaisesti kolmen kyynärän syvyisiin hautoihin. Sitten jo tulivat kiviaidat hautausmaan ympärille. Upea puukirkko kirkonmäellä todella on tänään, jota käydään varsinkin kesäisin paljon ihailemassa kaikkialta.
Ahdin liiketalon omistivat vv. 1927-36 Vilho ja Hanna Forsgren, sittemmin Kolsiot. Hanna Kolsio oli omaa sukua Salmi. Hanna oli J.A. Salmen sahasuvun jäseniä. Kolsio- sukunimi tuli käyttöön ilmeisesti merikarvialaisten vuonna 1935 muuttaessa ruotsalaisperäisiä sukunimiään suomalaisiksi. Forsgrenit pitivät kauppaa Meri-Kinoa vastapäätä olevassa isohkossa liiketalossa ja heillä oli sivuliike Trolssissa. Sittemmin Forsgren ja Ahti vaihtoivat talojaan siten, että Ahti muutti Merikarvialle ja Forsgren Kokemäelle, jossa Forsgren toimi sikäläisen palovakuutusyhdistyksen toimitusjohtajana. Myöhemmin Kolsio toimi appensa tehtailija J.A. Salmen konttoripäällikkönä. Forsgrenin kauppiasajoilta tunnetaan sanonta: sekin sopii, sano Forsgreni, kun poika jouluaattona tervaa pulloon pyysi. Mainiota palvelualttiutta siis kauppiaalla oli kosolti. Ahdin liiketalossa piti sitten kauppaa myös Pulkkinen – niminen kauppias. Ahdin liiketalon toisessa päässä oli 1950-luvulla Salon vaatetusliike ja toisessa päässä oli Rantamäen sisarusten, Rantamäki & Ulfves kemikalioliike. Ottilia Rantamäki täytti 70 vuotta vuonna 1963. Useassa eri paikassa toiminut kemikalioliike alkoi toimintansa jo vuonna 1925. Ottilian liike oli myös Orkullan mäellä. Hulda Ottilia Rantamäelle myönnettiin keskuskauppakamarin myöntämä kultainen ansiomerkki 35 vuoden työstä.
Hyppään vielä hetkeksi takaisin kunnanmäelle tiedolla, että Orkullan mäen alapuolella oli nahkuri Vesasen liike 1900 luvun alkupuolella. Sen osti sittemmin 1920 luvulla N.V. Rantala, jolla oli siinä palveluksessaan kaksi nahkuria ja suutari. Vesasen oma liike lopetettiin vuonna 1928. Tästä liikkeestä haluaisin lisää tietoja.
Merikarvian kirkosta kertoo kirkkoherra Teuvo Innola 22.9.1960 Merikarvian Kunnallislehdessä Valoa menneisyyteen kirjoituksessaan. Matilda Roslin-Kalliola kertoi 29.2.1916 ruustinna Matilda Wegeliukselle:” Nykyinen kirkonpaikka oli muinoin Näsiholma- niminen saari. Se ostettiin hautausmaaksi, jonne alettiin haudata vainajia, kun ei enää haluttu kuljettaa vainajia Ulvilan emäseurakunnan hautausmaalle. Tuolloin paikalla asui mökissään nainen, joka ei halunnut muuttaa pois mökistään. Saarelle rakennettiin sitten kappeli, jonka ovi oli vastapäätä nykyistä kirkkoa, siellä oli yksi ikkuna ja alttarikehä, myös rippituoli ja Marian kuva sieltä löytyi. Tälle paikalle rakennettiin sitten ns. Kalastajain kirkko joskus 1600 luvun puolivälissä. Sofia Magdaleenan kirkko puolestaan rakennettiin vuonna 1776. Nykyinen iso puukirkko valmistui vuonna 1899. Kellotapuli on vanhin kirkkomaalla oleva rakennus. Kirkkomakasiinissa ja tapulissa on vanhaa kirkkoesineistöä tallella.
Merikarvian Osuuskassa rakensi jykevän toimitalon 1951, nykyisin Ojamon omistama talo, jossa sijaitsi aikanaan kunnan ostamana Virastotalo II. Se toisessa päässä toimi ennen vanhaan posti. Osuuskassan toimitalon rakentamisasia hyväksyttiin kevätkokouksessa 3.4.1950. Kun tulin oikeusavustajan virkan Merikarvialle vuonna 1974, sain työhuoneen osasta entisen postin tiloista, jotka siis kunnostettiin tätä varten. Kunnan toinen virkamies, liikuntasihteeri Isto Ollilan työtilat olivat viereisessä huoneessa. Tekninen osasto kunnaninsinööri Heikki Hakosalon johdolla toimi talon toisessa päässä eli entisessä pankkisalissa. Tässä talossa minun nuoruudessani asui opettaja L. A. Valakivi, joka opetti yhteiskoulussa mm. maantietoa. Hän oli aikaisemmalta ammatiltaan everstiluutnantti e.v.p. ja kirjailija. Kirjailijana häneltä ilmestyivät ns. Tarsa nuorisokirjat. Lisäksi Valakivi oli Merikarvian Kunnallislehden päätoimittajana. Norkoolissakin hän taisi lehteä toimittaa jonkin aikaa.
Maanviljelijät, kalastajat ja pienviljelijät kaipasivat Merikarvialle omaa rahalaitosta. Kalastaja Oskari Rimpiranta erityisesti oli puuhamiehenä. Merikarvian Osuuskassa perustettiin Alakylän kansakoululla ja se tapahtui 19.6.1926. Pankki aloitti Ylikylässä Jussi Viertolan talossa, kuten edellä jo kerroin. Osuuskassan johtajina toimivat myös Heimo Vuorela ja Pentti Sipilä. Ensimmäinen pankin kirjanpitäjä oli Irene Kyläkoski. Hänen jälkeensä tointa hoiti Alma Ojala ja siksi kai osuuskassa tuolloin sijaitsi Värenmäellä Vihtori Ojalan talossa.
Postin Merikarvialle tuloa pohdittiin jo vuonna 1887, mutta sitä pidettiin liian kalliina. Lupa postille saatiin vuonna 1890. Vuonna 1893 vuokrattiin postille omat tilat Yli-Jumpilta. Ensimmäinen postinhoitaja oli Mathilda Holm, joka toimi täällä 1890-1902. Sastmola nimi jäi pois postitoimipaikkana 1893. Senaatin kiertokirjeellä sen tilalle tuli Merikarvia. Postia kuljetettiin rannikkoseudulla sekä vesitse veneillä että maitse. Toisena postinhoitajana toimi Naema Forsberg, joka oli virassaan vuonna 1903. Sitten tuli virkaan nimettyä 1903 Naima Sahlstein, joka oli siinä vuoteen 1920. Sitten pitkäaikaiseksi postinhoitajaksi tuli Katri Hakasalo, kunnan pännän Hemminki Hakasalon puoliso. Hän hoiti tätä tehtävää vuoteen 1949 saakka. Katrin aikana posti toimi Palokunnanmäellä olevassa Hakasalon talossa. Korkealle mäelle ei postiauto päässyt, joten vesikelkalla posti kuljetettiin postin tiloihin. Lennätin tuli Merikarvialle 1.3.1944. Jälleen posti muutti, nyt Onni Koskivuon liiketaloon. Sitten jo saatiinkin tilat Osuuskassan talosta. Aini Santola tuli postin palvelukseen vuonna 1949. Vuonna 1979 Merikarvian postista tuli Porin postialueen postikonttori. Tänään Tepe Uusimäki hoitaa postin palvelukset asioimispostina.
Osuuskassan talosta löytyi myös Vestun lihakauppa ja tätä myöhemmin Kari Kankaanpään kirjakauppa. Kalevi Vesterlund oli innokas jalkapalloilija Valkeakoskelta. Hän oli perustamassa Merikarvialla MePa nimistä jalkapalloseuraa mm. Risto Lehtosen kanssa, joka oli Rosenlew 38 jalkapallojoukkueen maineikas jalkapalloilija. Risto teki elämäntyönsä täällä paikallisen sähköyhtiön palveluksessa.
Heti Osuuskassatalon jälkeen oli nykyisen Esa ja Mirja Hurtolan liiketalon paikalla aikoinaan Aino ja Eero Viikinkosken parturinliiketalo, joka purettiin Hurtolan liiketalon tieltä pois. Autoilija Hurtolan talossa avattiin 10.7.1968 erikoisliike, valokuvausalan liike, jonka omistajana ja johtajana oli Turusta valokuvaaja Antti Junttila. Liike tunnettiin nimellä Meri-Kuva, se siis sijaitsi vastapäätä kirkkoa. Esa Hurtola oli autoilija eli taksiyrittäjä ja Mirja Hurtola toimi parturina.
Sitten tullaan Hattu Erkkilän liiketaloon, jossa 1900 luvun alkupuolella tehtiin monen hatuntekijän voimin hattuja. Talo oli suuri kooltaan ja kaksikerroksinen. Ennen Erkkilän hattutehtaan tuloa tällä paikalla oli kauppias Nyholmin liiketalo.
Liikemies Bruno Emil Erkkilä syntyi Ahlaisissa 28.1.1895 maanviljelijän poikana. Käytyään maamieskoulun Kokemäellä Erkkilä siirtyi Parkanoon, jossa hän perusti virvoitusjuomatehtaan. Merikarvialle Erkkilä tuli vuonna 1920 perustaen ensin tänne virvoitusjuomatehtaan ja vähän myöhemmin sekatavarakaupan. Mentyään naimisiin vuonna 1923 ahlaislaisen Helmi Granforssin kanssa Erkkilä ryhtyi vaimonsa kanssa valmistamaan hattuja. Satakunnan Hattutehdas valmisti lakkeja ja hattuja, joita kaupattiin ympäri maata. Tehtaassa oli 10-15 työntekijää. 1930-luvun lopulla Erkkilä rakensi kaksikerroksisen liiketalon samalle tontille. Tämä rakennus paloi maan tasalle ankarassa tulipalossa vuonna 1947, jota paloa pelolla seurasin pikkupoikana kotini Varpolan yläkerran ikkunoista.
B.E. Erkkilän limonaatitehdas lienee ollut tällä paikalla, vuosina 1917-22 tai ehkäpä sittenkin ns. Pulkkisen talon tontilla, lähellä nykyistä vesitornia. Erkkilä rakennutti näet itselleen ensimmäisen kodin Pulkkisen talon paikalle nykyistä vesitornia vastapäätä, mutta sillä paikalla ei liene ollut kauppaa eikä limonaditehdasta. Eräät vanhemmat ihmiset muistelivat, että limonaditehdas olisi ollut sittenkin Leipurinmäellä, ehkä sekin selviää, kun asiaa tutkitaan. Bruno Erkkilä oli Ylikylän huomattavimpia liikemiehiä 1900-luvulla. Erkkilän ”vesitehdas” toimi vuoden 1920 molemmin puolin samassa rakennuksessa leipurin mäellä, jossa aikaisemmin oli ollut Virtasen puusepänverstas, kertoo Tuulikki Haanpää tutkimuksessaan Merikarvian kirkonkylä 1900-luvulla sivulla 77. Limonaatitehtaan tiloihin hän perusti naisten päällystakkeja valmistavan ompelimon ennen Satakunnan Hattutehdastaan. Liikemies Erkkilällä oli sitruuna-niminen henkilöauto.
Uusi liiketalo Ylikylään. Merikarvian Kenkäkaupan jo puolivuotta odottama rakennuslupa on saatu ja rakennustyöt ns. Erkkilän tontilla alkavat, tiesi kertoa paikallislehti. Tontille rakennetaan liiketalo, johon alakertaan tulee 2-3-liikehuoneistoa ja toiseen kerrokseen pari asuinhuonetta. Puusta, tiilestä ja mineriitista liiketalo tehdään. Urakoitsija Reino Hirvonen Skaftungista tekee liiketalon, putkityöt Mikko Hyrskylahti ja sähkötyöt Sähkö-Pallo. Insinööri Lindstedt on tehnyt piirustukset. Näin syntyi Aholan liiketalo, joka tänäänkin seisoo upeasti paikallaan.
Merikarvian torin historia alkaa vuoden 1890 tienoilla, jolloin Vähä-Näsin puutarhan ympäristössä pidettiin ensimmäiset toripäivät. Aluksi niitä pidettiin vain kahdesti vuodessa. Pian niitä alettiin pitää aina perjantaisin. Toripäivistä on muodostunut joka perjantainen kohtaamispaikka, erityisesti kesäperjantaisin tori on täynnä myyjiä ja ostavaa yleisöä runsain määrin. Hyvin eloisa tori kerta kaikkiaan tänään se on.
Merikarvian tori siis tänään sijaitsee kirkon vieressä Aholan liiketaloa vastapäätä. Merikarvian toripäivillä on pitkät perinteet. Aallon Antti muisteli Merikarvian Joululehdessä 1994, miten Eino Mäki myi suoraan potkukelkasta talvella pärekopassa olevia mateita. Väinö Junkkeli puolestaan myi lehmän lihaa. Lehmän hän oli teurastanut Gröönbergin Vihtorin kanssa, tunnettiin myöhemmin Santolana. Santolan pihassa Vihtorilla oli oma lahtisuuli, jossa hän teurasti ja paloitteli lihat myyntiin. Lahtisuuli on tänäänkin pystyssä, mutta Santolan tontin omistaa nykyisin Markus Mäkinen. Torilla oli siihen aikaan jonkinlainen torimakasiini, jossa viikon muina päivinä säilytettiin toripöytiä. Makasiinin tasasivulla oli vielä santavarasto, josta ajettiin santaa täytemaaksi tien kuoppiin. Torilla Aallon kertoman mukaan oli myös Reinin makkaratehtaan myyntikioski, josta sai ostaa kuumaa makkaraa porilaisilta valkotakkisilta myyjiltä. Vielä torin yläsyrjällä oli ns. maalaisten myyntipöytä, josta Eetu Parkka ja Ylisen emäntä myivät hyvää maalaisvoita ja kananmunia. Maantien syrjällä myi Huhdan Viki itse tekemiään halstereita ja pläkkituotteita. Kustaa Alpaanus Louhi toimi eräänlaisena torikaupan avaajana ilmoittaen, että aika on täysi, saatte alkaa kaupanteon.
U.A. Näsillä oli viljelty pelto aivan kirkon vieressä ns. kirkkopellossa. Nykyisen torin paikalla oli Näsin heinäpelto, jossa heinät kuivuivat heinäseipäissä.
Sitten seurasi A. Ahdin iso puinen liiketalo, v. 1934-38 ja sitä vastapäätä oli Meri-Kino- niminen elokuvateatteri. Meri-Kino rakennettiin Satakunnan laulujuhlia varten vuonna 1928 ja se paloi kahdesti, viimeksi heinäkuussa 1968. Sen rakensi Tapion sahan sahanhoitaja Hjalmar Ahde. Myöhemmin sen omistajiin kului myös Lauri Salmi. Viimeksi sen omisti Jaakko Kankaanpää, jolla oli Meri-Kinoa vastapäätä myös lyhyttavarakauppa, joka kauppa tänään kaksikerroksisena ja sinivärisenä on paikallaan. Tämän talon paikalla oli aikaisemmin Herman Strömsholmin, sittemmin Virtapuron kauppaliike. Tämän suvun jäseniin kuuluu kunnanvirastossa pitkään palkanlaskijana toiminut, nyt yli 90 -vuotiaana Salmen sillan lähellä omakotitalossaan asuva Maire Kursio os. Virtapuro.
Paikallislehdessä kerrottiin, että Ahdin liiketalon toisessa päässä oli kenkäkauppa ja toisessa päässä elintarvikekauppa. J. Ahdilla oli siinä kahvila-ruokala. Paikkakunnalla Meri-Kinoa kutsuttiin Jaskankirkoksi, ehkäpä ”paheellisten” elokuvien vuoksi sijaiten oikean kirkon läheisyydessä. Myös Ahdin suuri liiketalo purettiin. Sen tilalla on nyt Aholan liiketalo, joka valmistui v. 1968. Matalahko J. Kankaanpään lyhyttavarakauppa uudistettiin kaksikerroksiseksi asuin- ja liiketaloksi, joka tänäänkin on hienoissa väreissä ja peruskorjattuna yksityisasuntona.
Paikallislehdessä kerrottiin, että Merikarvian ainoa elokuvateatteri paloi viime viikon keskiviikkona. Näin kirjoitti Merikarvian kunnallislehti torstaina 18.7.1968. Vain musta hiiltynyt raunio jäi jäljelle. Kello 12.40 havaittiin savun tunkeutuvan ulos teatterin konehuoneen puoleisesta päästä. Koko rakennus paloi maan tasalle. Katsomossa oli juuri suoritettu maalaustyötä. Meri-Kinon rakennus on valmistunut vuonna 1928 pidettyihin Merikarvian laulujuhliin. Rakennuttajana oli silloinen Tapion Sahan sahanhoitaja Hjalmar Ahde. Usean eri omistajan kautta siirtyi Meri-Kino 12 vuotta sitten nykyisen omistajan, kauppias Jaakko Kankaanpään omistukseen. Hänen aikanaan se perusteellisesti korjattiin, lämmitys uudistettiin ja samoin istuimet. Elokuvakoneet uusittiin vuonna 1959 ja ne maksoivat silloin noin 40.000 mk. Palossa tuhoutuivat esityskoneet, sillä konehuone oli rakennettu tolppien päälle, jotka paloivat alta pois, jolloin konehuoneen lattia romahti ja tuli pääsi sisälle konehuoneeseen. Kauppias Kankaanpäällä on tarkoitus rakentaa välittömästi paikalle uusi elokuvateatteri. Kaavassa on sopiva kaavamerkintä tätä varten. Lisäalueen lunastus saattaa vaikeuttaa, jopa estää uuden rakentamisen. Kuten hyvin tiedetään, paikkakunnalle ei enää koskaan tehty elokuvateatteria.
Bio Karhu sijaitsi Työväentalon suojissa. Meillä 1950 luvun nuorilla oli tarjolla oikein ruhtinaallisesti kaksi elokuvateatteria. Samana päivänä saattoi siis katsella useamman elokuvan. Bio Karhu aloitti toimintansa 29.6.1956.
Tuomas Toivolan kioski on meille 1950 luvun nuorille hyvin tuttu kokoontumispaikka, se sijaitsi elokuvateattereiden välissä. Kioskin omisti Merikarvian sotainvalidiyhdistys ja se avattiin 6.6.1949. Sieltä siis sai Saima ja Tuomo Toivolan itse paistamia hillomunkkeja, jotka maksoivat muistaakseni 20penniä kappaleelta. Sen muistan hyvin, että sisällä oli runsaasti hilloa. Niitä käytiin kilvan ostamassa, olivat ne niin hyviä. Sotainvalideilla oli Kränissä tanssilava, jonka myös hyvin muistan. Se sijaitsi Truttelonkalliolla. Siellä gramofonilevyjen avustamana tanssittiin. Erkki Junkkarinen kävi siellä laulamassa Ruusuja hopeamaljassa. Minä pikkupoikana Heikki veljeni kanssa kävimme tanssien jälkeen keräämässä viinapullot pois ja niitä löytyi paljon. Ne käytettiin meillä uusiokäyttöön mustaherukkamehua varten. Joskus löytyi 5 markan rahojakin, jotka joltakin oli pudonnut tantereelle. Nyt tanssilavasta on vain muistot jäljellä, mutta sen paikan ohi usein kävelen mustikkaan mennessäni. Kattamaton tanssilava, jonka toisessa päässä oli katettu osa soittajia varten. Lippumyyntikatos oli erikseen aivan ns. Koskenkorvan tien varressa, PuuWC vähän kauempana metsän siimeksessä ja virvokemyyntipaikkakin oli. Lava purettiin melko pian, olisiko se toiminut viisi vuotta. Muistan katselleeni Varpolan yläikkunoista, kun vasemmiston lippukulkueet kulkivat tanssilavalle Koskenkorvantietä pitkin upeissa lippukulkueissaan.

Palaan seuraavassa II osassa kertomaan mm. apteekkari August Huhtisesta, joka oli vaikutusvaltainen henkilö. Hänellä oli Ford-merkkinen auto vuonna 1924. Hieno kuva on säilynyt, jossa Jumpin pihassa ovat Merikarvian apteekin mainos kyljessään istumassa Huhtisen Fordissa henkilöitä, jotka mitä ilmeisimmin ovat lähdössä Huhtisen heinäpellolle heinähommiin. Kuljettajana on Onni Hedman, joka tunnettiin Lauri Hiekkolan veljenä, hänen vieressään Kaisa Jokinen, jonka mökki purettiin vuonna 1993 Kärrinkujan päästä, vielä lavalla istuvat kalastaja Eelis Välimäen vaimo ja Viljo Vuorisalon vaimo. Kaikki ovat menossa apteekkari Huhtisen heinäpellolle Pyytträskiin. Huhtisen Fordilla ajettiin limonaati kauppoihin ja juuri siksi auton sivulaudoissa luki Merikarvian apteekki, Apotek i Sastmola. Huhtisen kuljetusliike lopetti Erkkilän, Mäkivaaran ja Louhen limonaatin teon.

Virpolassa 10.4.2016
Olen kerännyt edellä olevista rakennuksista ja henkilöistä kuvia, joita otan edelleenkin mielelläni skannaamista varten hetkeksi itselleni, sitten ne palauttaen.
Kuvat tulevat verkkosivuille omalle osastolle aikanaan.
Jatkuu II osalla...


Päivitetty 28.4.2022 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä